ROUVA HALLMAN (itkettyneenä, nenäliina kädessä, tulee oikealta, sulkien varovasti oven jälkeensä.). Nyt se on siis tapahtunut, mitä me niin kauan olemme kauhulla odottaneet. (Katsoen pitkistään Annaan). Mutta kuinka, Anna, sinähän näytät kuin iloitsisit!
ANNA. Niin teenkin — tavallaan. Sillä syvän murheeni ohella on minut vallannut suuri vapautuksen tunne.
ROUVA HALLMAN. En ymmärrä sinua ollenkaan.
ANNA. Minä olen ensi kerran todenteolla ollut uskollinen itselleni ja tunnen sen johdosta itsessäni voittajan voimaa.