HERRA HALLMAN. No niin, mutta sen sinä kuitenkin ymmärtänet, että teknillinen kehitys ei tunne mitään rajoja. Eihän ole pitkä aika siitä, kun nauloja valmistettiin käsin, yksi kappale kerrallaan. Mikä huikea hyppäys siitä eteenpäin olivatkaan nykyisin käytännössä olevat koneet. Mutta oliko kehitys määrätty siihen pysähtymään? Eipä suinkaan! Tämä minun keksintöni on taas yksi askel eteenpäin, kunnes joku toinen vuorostaan menee jälleen askelta pitemmälle. — Niin, Katri, hetki on tullut, jolloin vanha Hallman astuu taas kolostaan esiin ja kaikki ne, jotka näinä alennuksen päivinä ovat häntä pistäneet, saavat nähdä. Ajattele: kone, joka samassa ajassa ja samalla voiman menetyksellä valmistaa kaksinkertaisen määrän nauloja kuin mitkään muut naulatehtaat! Kai ymmärrät, mitä ennätystä se merkitsee teollisuuden kilpakentällä?
ROUVA HALLMAN. Kyllä, kyllä, — mutta —
HERRA HALLMAN. Mitä mutta?
ROUVA HALLMAN. Kuinka saada tuo kaikki käyntiin? Sinun nimesihän —
HERRA HALLMAN. On palanut, tarkoitit sanoa. Niin kyllä, mutta meillähän on Reino. Häneen olen koko ajan pannut kaiken toivoni.
ROUVA HALLMAN (välittömästi). Pappa parka! Ettet sinä vain odottaisi liikoja Reinolta.
HERRA HALLMAN (närkästyneesti). Kuinka niin liikoja?
ROUVA HALLMAN (vältellen). Niin vain, että — jospa häneltä puuttuisi siihen kykyä.
HERRA HALLMAN. Mutta sitä minä en epäile ollenkaan. Onhan hän minun poikani — minun ja sinun.
ROUVA HALLMAN. Jospa hän olisikin yksin sinun poikasi!