HERRA HALLMAN. Mitä sillä tarkoitat?
ROUVA HALLMAN. Niin hän olisi perinyt yksinomaan sinun liikemieskykysi.
HERRA HALLMAN. Kuinka, Katri! Vähäksytkö sinä ehkä omaa osuuttasi pojassamme?
ROUVA HALLMAN. Arvelen vain, että Reinon musikaaliset lahjat, jotka ovat minun sukuni perintöä, eivät ehken olisi hänelle eduksi tuolla uralla.
HERRA HALLMAN (huojentuneesti). Sitäkö vain! Mutta voisiko se liikemiestä mitenkään vahingoittaa, jos hän joutohetkinään kykenee viuluun tarttumaan tai iloisessa seurassa lauluksi pistämään? Päinvastoin. Kuinka monta viihtymyksen hetkeä se olisi minullekin elämäni varrella valmistanut, ellen olisi ollut niin kokonaan vailla musikaalisia lahjoja.
ROUVA HALLMAN (ajatuksissaan). Voihan olla niinkin. Muistelin vain velivainajaani.
HERRA HALLMAN. Hm, ei kai häntäkään musiikki hunningolle vienyt, vaan liian iloinen ja nautinnonhaluinen luonne.
ROUVA HALLMAN. Niin, mutta nuo ominaisuudet olivat siihen kuitenkin jonkinlaisena johdattimena. Lauluveikkojen iloinen elämä, tiedäthän, vieroitti hänet kokonaan opinnoista. Nyt on Reino alun aikain kuulunut ylioppilaskunnan laulajiin —
HERRA HALLMAN. Mutta eihän se ole häntä opinnoista vieroittanut.
ROUVA HALLMAN (viivytellen). Suokoon Jumala, ettei niin olisi.