"Koettakaapas ottaa väkisin!" huusi hän. "Minulla on turvakirja teidän koiruuksianne vastaan ja jollette pysy siivolla, niin autuuteni kautta vannon, että saatte maistaa kirveenterästä."
Huovit olivat jo ennestään hiukan juovuksissa, ja ärtyneinä isännän vastarinnasta paljastivat he uhaten ja kiroillen aseensa. Kun Tuomas Heikinpoika ei peräytynyt kellarinluukulta, syntyi tappelu. Se päättyi huovien voitolla. Tuomas Heikinpoika tehtiin aseettomaksi, sai muutamia verihaavoja sekä ankaran selkäsaunan. Loppujen lopuksi kantoivat huovit kellarista oluttynnyrin rekeensä ja lähtivät hoilaten matkaansa.
Haavansa sidottuaan istui Tuomas Heikinpoika synkkänä alallaan ja tuijotti tuleen. Muorivanhus ei näyttänyt tietävän mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Omia näkyjään seuraten virkkoi hän äkkiä, katkaisten pirtissä vallinneen synkän äänettömyyden:
"Tulenloimo pohjosesta lähenee ja lumihanget punottavat verestä."
"Kunpa ne alkaisivat huoviroistojen verestä punottaa!" murahti Tuomas
Heikinpoika uhkaavasti.
II.
Tuomas Heikinpoika oli aina ollut uskollisen ja osaansa tyytyväisen alammaisen esikuva. Uuraasti oli hän raatanut isältä perityllä konnullaan sekä suorittanut napisematta ulostekonsa, mitkä totta tosiaan eivät olleet vähäiset tähän aikaan, jolloin koko maa huokasi rautamarskin ikeen alla.
Mutta kaikenkarvaiset ulosteot, ruokalisät ja linnaleirin rasitukset lisääntyivät yhtä mittaa. Tavallisesti tulivat elohinkaloiden pohjat näkösälle jo kevättalvella ja silloin oli täytymys turvautua petäjän kylkeen. Kaiken senkin oli hän vielä kestänyt äänettömällä alistuvaisuudella, mutta kun lisäksi tuli ohi matkaavien sotamiesten vallattomuudet, hänen talonsa kun oli Savonlinnasta Turkuun päin johtavan valtatien varressa, alkoi hänen kärsivällisyytensä loppua. Varsinkin oli häntä alkanut ärsyttää se seikka, että muutamia oman paikkakunnan talollisia oli viime aikoina ruvennut knaappeina rehentelemään.
Tuskastuneena oli hän alkutalvesta käynyt omaa ja naapuriensa tilaa valittamassa maakuntansa ylimmälle käskynhaltialle, herra Götrik Finckelle, jota hän oli kuullut kiitettävän lempeäksi kansanmieheksi. Kyöri-herra oli kohdellut häntä suopeasti sekä antanut turvakirjan, jonka piti varjella hänen kotiaan sotaväen vallattomuudelta ja laittomalta verotukselta. Nyt oli hän kuitenkin saanut katkerasti kokea, ettei turvakirjastakaan ollut mitään apua.
Kului muutamia päiviä ja yhä polttavampina alkoivat Tuomas Heikinpojan povessa riehua kostontunteet. Silloin rupesi pohjoisesta päin kuulumaan outoja sanomia. Pohjanmaan miehet olivat nousseet marskin sortovaltaa vastaan, surmanneet maakuntaansa linnaleiriin lähetetyt huovit sekä marssineet Kyrönkankaan yli Etelä-Suomeen. Heidän sanottiin lähteneen marskia vastaan kansan ystävän, Kaarle herttuan kehotuksesta ja heidän joukossaan kerrottiin olevan Eerik-kuninkaan pojan, prinssi Kustaan. Mikäli tuhatkielinen huhu kiersi kulovalkeana ympäri maata, sikäli alkoivat syvät rivit kaikkialla kuohua ja liikahdella. Tuhansissa matalissa pirteissä helähtelivät jousenjänteet, keihäitä ja miekkoja tahkottiin teräviksi ja vanhoihin sotanuijiin lyötiin uusia piikkejä. Elettiin kuumeisessa odotuksessa ja ilmassa oli tuntu kuin suuren jäänlähdön edellä. Rahvas nosti kaikkialla päätään ja rinnat paisuivat vapauden toivosta. Kuin petolliset virvatulet keskellä sydäntalven pimeyttä leimahtivat vapauden valot, yhtä pian taas sammuakseen.