— Haluttaisiko sinun, lapsi, päästä sinne?
— Niin tansseihinko? Ei.
— Eihän toki pikku Mari sinne… Suruttomat ne siellä maailman pääruhtinaalle kemuja pitävät ja sillä lailla kallista armonaikaansa turhuuden markkinoilla tuhlaavat. Mutta entäpä kun tulet isommaksi, niin jos unohtuisivat ukon opetukset ja mieli rupeaisi turhuuden perään palamaan?
— Ei rupea! — sanoi Mari melkein närkästyneesti ja kääntyi vaaria kohti.
Nuori väki portaalla oli tällä välin käynyt levottomaksi. Tanssin-sävelet lahden takaa kaikuivat kovin houkuttelevina, mutta vaari istui keskellä pihaa kuin salpana. He olivat päättäneet lähteä lahden taakse, mutta kukaan ei uskaltanut ensiksi liikkua portaalta, aivankuin olisivat pelänneet vaarin noiden pelottavain kulmakarvainsa alta sokeudestaan huolimatta jollakin salaperäisellä tavalla näkevän heidän pienimmätkin liikkeensä.
Vihdoin kun vaari taas alkoi puhella Marille, nousi talon pojista vanhempi ja kiersi laiskasti kävellen tallin taakse. Häntä seurasivat hetken kuluttua toinen poika ja renki ja lopulta hävisivät tytötkin portaalta.
Vaari oli vaiennut ja Mari seurasi taas pääskysten kujeita. Kun hetkisen kuluttua lahden takaa tulvahti kuuluville laulun renkutusta ja sekavaa hoilotusta, havahtui vaari ja nosti päätään.
— Missähän ne meidän nuoret mahtanevat olla? Näkyykö niitä täällä ulkosalla? — kysyi hän Marilta.
— Äsken ne istuivat tuolla portaalla, mutta nyt … mihin lienevät menneet.
Vaari nosti kulmansa ylös, niin että hänen elottomat, sokeat silmänsä tulivat näkyviin ja sanoi melkein hätäisesti: