Kun käännän pääni oikealle — olemme hetki sitten jättäneet Liteinin sillan taaksemme —, näen katuvierustalle rakennetulla korokkeella rivin vanhanaikaisia jättiläissuuria kanuunoita. Mutta näky ei suinkaan ole omiaan johtamaan minua pois äskeisistä ajatuksistani, sillä näkemieni kuvain perustalla tunnen ne heti ensi silmäyksellä Pähkinälinnan vanhoiksi kanuunoiksi.
Rakennus, jonka edustalle nuo vanhat tykit on asetettu, kuuluu olevan arsenaali ja sitä vastapäätä, toisella puolen Liteinajaa, on Pietarin piirin hovioikeus. Sen yhteydessä on vankila, joka on määrätty minun tulevaksi olinpaikakseni.
Ajuri kääntää nurkan ympäri ja pysähyttää muutaman pimeän porttiholvin eteen. Hapuilen saattajineni siitä sisään, tullen lopulta pahki likaiseen ja haisevaan dvornikkaan, joka lautakatoksen alla istuallaan vetelee unia. Santarmit tyrkkivät häntä, mutta hyvän aikaa kynsii hän itseään kyljeltä jos toiseltakin, ynisee ja kähnii, kunnes viimein alkaa haukkumaäänellä turista jotakin, mistä tuntuu vähitellen käyvän selville, että olemme kokonaan väärästä paikasta sisälle pyrkimässä. Saamme siis palata kadulle ja kiertää tykkänään vastakkaiselle puolelle tätä valtaisaa rakennusrykelmää, jonka arvioitsen vähintäänkin yhtä suureksi kuin senaatintalo Helsingissä.
Löydämme vihdoinkin oikean sisäänkäytävän ja kun porrasten yläpäässä univormupukuinen ja revolverilla aseistettu mies avaa meille oven, huomaan tulleemme vankilan piiriin. Hetkistä myöhemmin seison jonkunlaisessa kansliahuoneessa, jota vaisusti valaisee vihreäverkaisen pöydän päällä riippuva sähkölamppu. Pöydän takana istuu nuori ja hintelä, upseerin asussa oleva mies, joka puhuu kiusallisen hiljaisella äänellä. Aksionovin tulkitessa merkitsee hän kirjaan minun nimeni, ikäni ja tuntomerkkini sekä ottaa huostaansa kelloni ja rahakukkaroni, minkä jälkeen saan palata etehiseen.
Siellä sanoo Aksionof minulle kädestä pitäin hyvästi, kehottaen minua olemaan turvallisella mielellä, sillä "täällä vain asia tutkitaan". Niin oudolta kuin se kuuluneekin, tuntui minusta sentään ikävältä erota tuosta santarmista, sillä osasihan hän kuitenkin suomea ja oli sen kautta ikäänkuin viimeisenä siteenä itseni ja isänmaani välillä. Hänen poistuttuaan olin nyt ypöyksinäni umpivenäläisten ja outojen olojen keskellä.
Eräs vartioista viittaa minua ottamaan kapsäkkini ja palttooni sekä seuraamaan hänen mukanaan.
Painumme kolkkoja, holvikattoisia portaita alaspäin ja kulemme useiden vahvasti raudoitettujen ovien läpi. Vihdoin aukenee eteemme suunnattoman pitkä käytävä, jota hämärästi valaisee muutama yölamppu ja jossa vallitsee kuolonhiljaisuus. Minusta tuntuu, että olemme jo hyvän joukon maanpinnan alapuolella, vaikka käytävä itse asiassa on rakennuksen pohjakerroksessa. Pitkin käytävän toista sivua on korkea pino jauhosäkkejä ja niitä vastapäätä loppumaton rivi lähekkäin seisovia ovia — vahvasti raudoitettuja, mustaksi maalattuja, synkeitä ovia. Ilma on raskas ja ummehtunut, siinä tuntuu jauhojen, mahorkan ja tökötin yhtynyt tuoksu. Risahdustakaan ei kuulu ja etäämpänä vilahtaa vain ääneti hiipivän yövartian haahmo. Minusta tuntuu, että noiden mustien ovien takana lepää joukko ikuista untaan nukkuvia vainajia ja kammoksuen minä odotan, milloin vartia pysähtyy, avaa yhden noista ovista ja työntää minut sisään. Mutta hän jatkaa matkaansa ja kääntyy käytävän perällä kulman ympäri, jolloin eteemme aukenee yhtä pitkä käytävä toiseen suuntaan. Se kulkee pitkin rakennuksen ulkoseinustaa ja ulottuu korkeudeltaan läpi neljän kerroksen. Noita synkeitä ovia on siis neljässä rivissä päällekkäin. Kunkin ovirivin edessä on vain kapea silta rautaisine kaidepuineen ja käytävän keskikohdalta kohoaa sillalta toiselle kapeat rautaportaat. Niitä pitkin lähdemme kiipeämään ylös ja minä olen ihan nääntyä raskasta kapsäkkiä raahatessani.
Neljänteen kerrokseen tultua kulemme pitkin siltaa käytävän suuntaan, kääntyen sen perällä jälleen kulman ympäri ja taaskin on edessämme uuteen suuntaan kulkeva käytävä loppumattomme oviriveineen ja rautaportaineen. Teen johtopäätöksen, että käytävä ulkoseinitse kiertää ympäri tämän suuren suuren vankilarakennuksen ja vankikopit, joita kaikesta päättäen on suunnaton paljous, ovat kaikki vierekkäin ja päällekkäin sisäseinällä, niin että niiden pienet ristikkoakkunat aukenevat umpinaiselle sisäpihalle.
Nousemme vielä yhden kerroksen välin muurin sisälle rakennettuja portaita myöten ja uudelle käytävän lattialle tultuamme huomaan, että täällä on vielä kaksi koppikerrosta päällekkäin — siis kaikkiaan kuusi kerrosta. Käytävän kulmauksessa on jonkunlainen aitio pöytineen, hyllyineen ja jumalankuvineen. Pöydän ääressä tuolilla torkkuu vartia.
Meidän lähestyessämme avaa hän silmänsä ja vaihtaa jonkun sanan saattajani kanssa. Minä saan laskea kapsäkin ja palttoon lattialle, saattaja palaa takaisin ja tämä uusi vartia viittaa minut vuorostaan matkaansa.