— Herra, herra, nouskaa, ollaan perillä!
Se on Vavrishtshuk, joka minua nykii hereille. Kavahdan istualleni ja ulos silmätessäni huomaan, että vauhtiaan hiljentänyt juna kesäyön hämyssä vierii pitkin laajan, puisen asemasillan reunaa, jossa tungeksii joukko odottajia. Olemme perillä tsaarivallan pääkaupungissa, jonne kohtalo on nähnyt hyväksi saattaa minut ensi vierailulle neljän miekoilla ja browningeilla aseistetun santarmin saattamana.
II
TULO SHPALERNAJAAN JA ENSI VAIKUTELMAT SIELLÄ.
Olen ensi kertaa Pietarissa ja yleensä ensi kertaa kotimaani rajojen ulkopuolella — ellei sellaiseksi tahdo ottaa Haaparannalla ja Pajalassa käyntiä. Kaikki on minulla tästä lähin uutta sekä omiaan pitämään mielenkiintoani vireillä. Uteliaisuus on, ainakin tällaisissa oloissa, sentään hyvä avu. Huoli omasta persoonasta haihtuu vähemmäksi, kun mieltä joka hetki jännittää kysymys, mitä tämän jälkeen seuraa. Niinpä saatoin seuraavien vaiheideni aikana useimmiten unohuttaa oman kohtaloni ja sanomalehtimiehen tavalla kiintyä tekemään huomioita ympärilläni olevista oudoista oloista, voidakseni niitä sitten yleisölle kuvata. — — —
On lenseä heinäkuun sydänyö pehmeine hämyineen, kun minä Aksionovin ja Vavrishtshukin saattamana lähden Suomen asemalta ajurilla hyrräämään keskikaupunkia kohti. Ensimäisenä kiintyy huomioni ajuriin, joka on vanhan vanha, tuhatryppyinen ukko pitkine kauhtanoineen. Mutta sen eleissä on vielä jotakin nuorekasta ja hampaat ovat eheät ja valkoiset. Hän istuu kuskipukillaan puoleksi meihin kääntyneenä ja alkaa vilkkaasti jutella saattajaini kanssa, jonka kestäessä hän koukkuisella etusormellaan tavan takaa tekee eräänlaisen apostoolisen eleen. Ihan ilmetty Karatajef! välähtää mieleeni — tuon samaisen ikituoreen venäläisen talonpojan tyyppi, jonka Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissaan on niin suurella mielihyvällä kuvannut.
Ajamme leveätä valtakatua, joka lyhtyriveineen etäällä häipyy yön hämärään. Saattajiltani kuulen, että tämä on Liteinajan katu. Koetan nähdä puolelta ja toiselta niin paljon kuin kerkeän sekä samalla painaa suunnat ja katujen asemat mieleeni, sillä moniaan hetken kuluttuahan minä jälleen olen suljettuna neljän seinän sisään sekä näköalani rajotettuna vähimpään mahdolliseen. Tunnen asemani hieman samanlaiseksi kuin se sadun pikku poika, jota isänsä vei metsään kuolemaan ja joka taskustaan heitteli kiviä ja kivien loppuessa leivänpalasia jälkeensä, osatakseen niitä myöten takaisin ihmisten ilmoille.
Kulemme leveätä siltaa myöten Nevan yli. Heitän silmäyksen pitkin tämän historiallisen virran uomaa ja mieleeni muistuu, että tämä on suomalaisen heimon vanhaa asuma-aluetta. Aikojen aamuna ovat kalevalaisten purret halkoneet virrankalvoa ja Jänissaarella, jossa nyt kohoavat Pietari-Paavalin linnan tornit, on kenties jollakin sankarikauden mahtajalla ollut tupansa. Mutta slaavilaisuuden painopiste hiipii lähemmäs ja Nevan rannat, joilla siihen saakka on vallinnut erämaiden neitseellinen rauha, muuttuvat siksi näyttämöksi, jossa nämä kaksi niin tuiki vastakkaisilla ominaisuuksilla varustettua rotua vuosisatojen kuluessa törmäilivät yhteen. Hengessäni näen minä suuria suunnittelevan Tuomaspiispan mahtavine ristilaivastoineen pyrkivän ylös Nevaa sekä sitten palaavan lyötynä ja suuret unelmat särkyneinä. Ollapa että hänen jättiläiskamppauksensa Aleksanteri Nevalaisen kanssa tuolla ylempänä virran rannalla olisi päättynyt toisin kuin se päättyi, niin tämän Europan koilliskolkan historia olisi vuosisadoiksi ottanut tykkänään toisen suunnan: suurslaavilaisen valtakunnan tilalle olisi syntynyt suursuomalainen eikä meitä myöhäsyntyisiä Kalevan poikia nyt vankeina raahattaisi tämän samaisen Nevan yli.
Vankeina — niin, kuinkahan monta kansalaistani aikojen kuluessa onkaan vastoin tahtoaan saanut tätä tietä vaeltaa? Ennen kaikkea muistuvat mieleen ne tuhannet nimettömät — sekä miehiä, naisia että lapsia —, jotka Isonvihan aikana raahattiin tänne Nevan rannalle ja jotka vieraalle kansalle pääkaupunkia rakentaessaan sortuivat tauteihin ja kurjuuteen. Rajuna kuohahtaa minussa tätä kaikkea muistaessani viha — viha ei ainoastaan tsaarivaltaa, vaan koko tätä maata ja kansaa kohtaan, ja jos nuo saattajani sekä tuo kuskipukilla laverteleva vanha musikka näkisivät, mitkä mustat Kullervo-ajatukset minun sisälläni riehuvat, niin varmasti he hätkähtäisivät ja olisivat paremmin varuillaan…
— Katsokaa, herra, suuria kanuunoita! — havahuttaa minut toinen santarmeista.