— Niin, ei niille pidä mennä mitään kertomaan, — kuuluu ylhäältä
M:nkin ääni.
— Kyllä minä ne tunnen, eivätkä ne minua niin vain pussiinsa pistä, — vakuuttaa V.
Kun minua pelottaa, että vartia voisi tirkistyslasista keksiä hänet luvattomassa keskustelussa, lopetamme tämän ensimäisen puhelun varsin lyhyeen. Neuvottuani V:tä ja M:ää, miten he mukavimmin saavat veden klosetista poistetuksi — minulla toverini kanssa on siinä suhteessa jo aika pitkälle kehittynyt tekniikka —, sanomme hyvästit toistaiseksi ja annamme veden kohisten sulkea puheluvälineemme.
Minun on toverini kanssa paljon mukavampi ja turvallisempi viljellä luvatonta kanssakäymistä naapurien kanssa kuin yksinäisten vankien. Sillä toisen naputtaessa tai jutellessa W.C:n ääressä kävelee toinen aina edestakaisin lattialla, pitäen tarkoin silmällä tirkistyslasia ja antaen vaaran uhatessa heti merkin rykäisemällä tai hyssyttämällä. Vartioivalla kumppanilla on myöskin aina kielensä päällä valmiina joku lause, jonka hän vaaran hetkenä äänekkäästi lausuu toverilleen, mihin tämä oitis yhtä äänekkäästi vastaa. Siten saa väijyvä vartia sen käsityksen, että ne ovat kiintyneet juttelemaan toistensa kanssa eivätkä siis voi olla missään luvattomissa vehkeissä.
Paljon hankalampi on sen sijaan yksinäisen vangin tulla toimeen. Jutellessaan esimerkiksi W.C:n ääressä täytyy hänen kaiken aikaa pitää silmällä tirkistyslasia sekä tarkata käytävästä kuuluvia vartian askelia. Oikeastaan onkin pelastuminen myöhäistä, jos vartia huomaamatta pääsee tirkistyslasille asti, sillä silloinhan hän heti näkee, missä toimissa vanki on. Yksinäisen vangin täytyy siis jännittää tarkkaavaisuutensa äärimmilleen. — — —
Iltapäivällä avaamme jälleen telefoonin. Merkkinä puhelun haluamiseen on kolme lyöntiä väliseinään. Jos pyydetty vastaa samalla merkinannolla, avataan telefooni kummaltakin puolen.
— Milloin ja missä teidät vangittiin? — kysyn V:ltä, kun puheluyhteys välillämme on avoinna.
— Marraskuun alussa Rovaniemellä. Enehjelmin poliisit jahtasivat minua pari viikkoa ympäri metsiä. Muuan talollisenpoika antoi viimeisen piilopaikkani ilmi ja niin ne saivat. Oikeastaan minä silloinkin vielä olisin päässyt niiden käsistä, mutta pelastaakseni erään toverin minun oli pakko antautua vangiksi.
— No missä teitä säilytettiin siihen saakka, kunnes tänne tuotiin?
— Ensin Oulun lääninvankilassa, sitten Katajanokalla. Sieltä minä olisin karannut, jos olisivat tänne tuontia viivytelleet vielä kaksikaan päivää.