Ah, että joutuisi pian se aika, jolloin saisi käydä tilille heidän kanssaan!
XVII
SUHDE VARTIOIHIN.
Vartioita Shpalernajassa on sadottain. Nouseehan vankienkin lukumäärä, toverini ilmotuksen mukaan, pariin tuhanteen. Paitsi eri kerroksissa ja osastoissa sekä kanslian puolella päivystäviä vartioita tarvitaan heitä päivän kuluessa aina suuri joukko pihalla ja eri verstaissa työskentelevien vankien peräänkatsontaan. Shpalernajassa tehdään työtä kuin missäkin tehtaassa ja rikosvankien suuressa joukossa ovat mitä erilaisimmat ammattialat edustettuina. Jotka eivät muuhun kykene, sahaavat ja pilkkovat puita pihalla. Siinä toimessa näkee usein eri-ikäisiä herraskaisia tutkintovankejakin, jotka ruumiinliikuntoa saadakseen työskentelevät vapaaehtoisesti. Suomalaisista ei kukaan tee sitä enempää kuin muutakaan työtä, lukuunottamatta muutamia ani harvoja, jotka ovat ottaneet kopissaan paperossikoteloita liimatakseen. Myöskin on oululainen räätälimestari Kemppainen ryhtynyt aikansa kuluksi työskentelemään kopissaan, minne hänelle on nostettu tukeva ompelukone sekä muut tarpeelliset vehkeet. Ja loistavasti kuuluu hän edustaneen suomalaista ammattitaitoaan, ollen osastonvartian todistuksen mukaan etevin Shpalernajan toista sadan räätälin joukossa. Eikä hänelle mitään tusinatyötä annetakaan, vaan valmistelee hän frakkipukuja erään ministeriön virkamiehille.
Mutta palaanpa vartioihin.
He ovat enimmiten sotapalveluksessa olleita miehiä. Puku on tietysti sotilaallinen: siisti harmaa univormu ja ulkona ollessa musta sinelli samaa mallia kuin meriväellä. Päällikkö ja hänen apulaisensa käyttävät tietysti aina upseerinasua. Aseina on vartioilla revolveri, jota he kantavat vyössään nahkakotelossa. Muutamat vanhemmat vartiat käyttävät lisäksi sapelia, joka riippuu olan yli kulkevassa nauhassa.
Vartiat jakaantuvat kolmeen ikä- tai arvoluokkaan. Nuorimman ikäluokan merkkinä on yksi hopeanvärinen hela olkanauhakkeen ympärillä, vanhemman kaksi j.n.e. Kuten olen ennemmin jo maininnut, on kaikilla kosolti kunniamerkkejä, joita he varmaankin saavat määrävuosien päästä nuhteettoman palveluksen johdosta.
Yleensä tekevät Shpalernajan vartiat siistin ja siivon vaikutuksen. Ainakaan minä en ole joutunut kertaakaan tekemisiin erikoisemmin häijyn tai röyhkeän vartian kanssa. Enkä sellaista kuullut muidenkaan valittavan, sikäli kuin ehdin kohtalotoverieni Shpalernaja-elämään tutustua.
Neljännellä osastolla, missä minun koppini on, vuorottelee kolme päivystäjävartiaa. Toverin saatuani opin tietämään heidän nimensä: Petrov, Jakovlev ja Savitajev. Ensin mainittu on kookas, ryhdikäs ja mahtava olento, käytöksessään kursailematon ja töykeä. Mutta, kuten useimmiten sellaiset, on hänkin pohjaltaan hyväntahtoinen eikä vähääkään pikkumainen. Niinpä ei hän koskaan tee mitään numeroa, jos sattuukin yllättämään vangin naputtelemasta tai telefonoimasta. Eräänä sunnuntaina tulee hän noutamaan toveriani vankilan kirkkoon juuri kun tämä huoletonna miessä W.C:n ääressä juttelee Solovjovin kanssa. Kuten tavallista astuu rivakkaliikkeinen Petrov niin odottamatta koppiimme, ettei toverini ehdi edes suoraksi ojentua. "No mitäs siinä puhelette, joutukaa kirkkoon!" murahtaa hän vain hämmästyneelle toverilleni eikä asiasta seuraa sen enempää.
Itseäni kohtaan esiintyy Petrov ensi alussa miltei häijyn töykeästi ja sinuttelevasti. Mutta sitten muuttui hänen käytöksensä jostakin syystä suopeammaksi ja sellaisena se pysyi loppuun asti. Yleensä tuntui hänellä olevan närää "suomalaisnjemetskejä" kohtaan. Kerran palatessamme toverini kanssa kävelyltä kerääntyi viidennen kerroksen käytävään parasta aikaa toisen pöytäkirjaryhmän suomalaisia. Laskiessaan meitä koppiimme osotti Petrov äänekkäästi hälisevää suomalaisjoukkoa ja äyhkäsi vihaisesti: "Uh, saksalaisia sotilaita!"