— Kovasti kai se pelkääkin henkeään ja ympäröi itsensä suurella poliisivoimalla. Ja pelkuri se näkyy olevan, niinkuin aina sellaiset tyrannit. Kun se esimerkiksi Oulun poliisikamarissa kurkisti minun eväspussiini ja minä ilman kurillani vetäysin äkkiä syrjään, säikähti hän niin että oli pudottaa pussin kädestään. Luuli kai siellä olevan pommin tai jonkun helvetinkoneen.
Nousen sytyttämään savukkeen ja unhotun sen tehtyäni kävelemään edestakaisin lattialla. Yhä vinhemmäksi käy kävetytahtini ja toverini silmäilee minua kysyvästi. Rajumpana kuin koskaan ennen meuruaa minun sisässäni viha venäläistä sortovaltaa vastaan. On kuin kuulisin korvissani niiden tuhansien santarmisaappaiden narinan, jotka paksun tökötin hajun lainehtiessa marssivat yli Suomen ja riettaalla ylimielisyydellä, kaikkia oikeuksia ja kaikkia sivistyksen saavutuksia uhmaten, pystyttelevät siellä ja täällä hirsipuita, noita tsaarivaltiuden kaikista puhuvimpia tunnusmerkkejä. Ja kaiken tämän sydäntä raatelevan viheliäisyyden keskeltä esiintyy taas sisäisen näköni eteen mies, jonka kelmeä haahmo minun mielikuvituksessani edustaa kaikkia niitä kunniansa myöneitä suomalaisia, jotka ovat palkkautuneet kätyreiksi, mies, joka tätä nykyä maamme pohjoisimman läänin päällikkönä mahtavin kynänpärskäyksin kirjottaa asiapaperien alle nimen: A. af Enehjelm.
— Kuinka se teitä kohteli, Enehjelm? — kysyn puhelimen ääreen palaten.
— Hävyttömästi, — kuuluu tyyni vastaus. — Kun minut käsiraudoissa oli tuotu Oulun poliisikamariin, hyökkäsi Enehjelm sinne heti minua kuulustelemaan. "Jaha, vai tässä se nyt on se suuri roisto, jota me niin kauan olemme etsineet!" huusi hän ensi sanoikseen, kun minut näki. Kun minä kysyin, voiko kuvernööri osottaa minun tehneen joitakin roistontöitä, ei hän vastannut mitään, uhkaili vain, että minä saan samanlaisen tuomion kuin Lukkarinenkin. Ja lopuksi määräsi hän minut yöksi lämmittämättömään putkaan, jossa minä värisin pitkän yön nurkassa käppyrässä kuin koira.
— Mutta oletteko varma siitä, että hän nimenomaan määräsi teidät sellaiseen yöpaikkaan?
— Kyllä, sillä poliisimestari pahotteli sitä aamulla, mutta ei sanonut voineensa sille mitään, kun kuvernööri oli niin määrännyt.
— No onpas se poliisimestarikin koko ämmälauri! Ja pitivät sitä aluksi hyvänäkin miehenä. Mutta jouduitteko vielä lääninvankilassa Enehjelmin kanssa tekemisiin?
— No jo toki. Sehän kävi siellä myötäänsä. Kerran kun minulla oli kopin pöydällä hedelmiä ja muita herkkuja, joita joku oli kaupungista lähettänyt, katsoi hän niitä hyvin vihaisesti ja alkoi urkkia, kuka niitä on minulle toimittanut. Kun tuli tieto, että minut siirretään Oulusta pois, valitti hän minun pääsevän liian vähällä. Olisi kai suonut, että minut olisi hirtetty Oulussa kuten Lukkarinenkin. Viime lopuksi terotti hän minulle nyrkkiä pöytään lyöden, että minun on puhuttava totta niille venäläisille sotilasviranomaisille, joiden huostaan joudun.
Edelleen jutellessamme saan kuulla yksityisseikkoja V:n vangitsemisesta. Heitä oli kaikkiaan neljä nuorukaista, jotka pitkällisen jahdin ja paikallisten kätyrien avulla saatiin vangiksi Rovaniemellä. Asiasta ilmotettiin heti puhelimitse Enehjelmille, joka käski heidät panna rautoihin ja tuoda Ouluun. Niin tapahtuikin. Käsiraudat ranteissaan saivat nuorukaisemme — joista kaksi oli koulupoikia sekä kolmas vasta merikapteenintutkinnon suorittanut — Koivun asemalla kahvinkin juoda. Kun eräs poliiseista, joita oli saattamassa suuri joukko, pyrki heitä ivailemaan ja nälvimään, kuiskasi V. hänelle: — Varmasti te nyt saatte oikein suuren mitalin, minkä jälkeen poliisi nolostuneena vaikeni.
Pitkälle sivu kahdentoista valvon tänä yönä vuoteellani. Monenlaiset ajatukset risteilevät päässäni ja rinnassani kuohuu harmi ja viha kotimaisia ryssänkätyreitä ja prenikanpyydystäjiä kohtaan.