Kului sitten monet viikot, minun pääsemättä selville, kuka suomalainen istui Friedrichsin toverina. Olimmepa sitten taas eräänä talvisena päivänä toverini kanssa sattuneet kävelyretkellä siihen karsinaan, joka oli juuri puheenalaisen akkunan kohdalla. Molemmat päät esiintyivät taasen ikkunassa — ruudut olivat kaikissa ikkunoissa himmeät ja kaukana toisistaan, joten oli mahdoton selvästi erottaa kasvonpiirteitä — ja tervehdyksiä vaihdettiin puolelta ja toiselta.
Aina kun vankeja ruvettiin yksitellen laskemaan pois, lähtivät lavalta, yhtä lukuunottamatta, kaikki vartiat, hajaantuakseen käytäviin, joita pitkin vangit palasivat. Kun nyt lavalla kierteli yksinään tuo keppiinsä nojaava vanha vartiaukko, josta olen aikaisemmin puhunut, avasivat toverukset akkunassaan venttiilin ja sieltä kuului suomalainen kysymys: — Mikä teidän nimenne on?
Kun ukko, joka siivoutensa lisäksi oli hieman heikkokuuloinen, oli vastakkaisella puolella vartialavaa, huusin minä nimeni.
— Minä olen Kyösti Massinen Iitistä; kaimamiehiä siis ollaan, — kuului akkunasta reipas ääni.
Täten oli tutustumisemme siis vihdoinkin tapahtunut. Sen jälkeen vaihdoimme uutisia aina kun minä toverineni satuin heidän ikkunansa kohdalla olevaan kävelykarsinaan.
Mutta kerronpa nyt hiukan herra Massisen elämästä Shpalernajassa, sen mukaan kuin vallankumouksen jälkeen olen häneltä itseltään kuullut.
Kuten sanottu, oli heitä Shpalernajassa kaksi veljestä, molemmat tilanomistajia Iitistä. Yhdessä heidät oli paria päivää aikaisemmin kuin minut muutamien muiden suomalaisten kanssa tuotu Shpalernajaan. Yhtaikaa he olivat seuraavana päivänä olleet "lääkärintarkastuksessakin", t.s. välskärin suorittamassa punnitsemistilaisuudessa. Tällöin saivat veljekset ilmaistuksi toisilleen koppiensa numeron ja aseman. Kummankin koppi oli toisessa kerroksessa, umpinaisen sisäpihan eri puolilla, joten akkunat olivat suunnilleen vastapäätä. Siten saattoivat he pitkin päivää vilkutella ja antaa merkkejä toisilleen, jopa myöhemmin naputusjärjestelmään perehdyttyään, vaihettaa ajatuksiakin. Naputuskeskustelua voi nimittäin hyvin viljellä myöskin optillisesti. Esimerkiksi siten, että sormellaan tai koko kädellään vaakasuorasti viittoen merkitsee kirjainrivin sekä pystysuorasti viittomalla itse kirjaimen aseman rivissä. Pitemmällä välimatkalla tai ikkunan läpi keskustellessa on tarpeen pitää kourassaan valkoinen nenäliina. Tällaista keinoa käyttäen "keskusteli" toverini usein kävelemässä ollessamme eri ikkunain takana olevien tuttaviensa kanssa.
Kun samana päivänä vartia, varsin nuori ja siistin näköinen mies, pistäysi jollekin asialle Kyösti M:n koppiin, huomasi tämä hänen puhuvan venäjää hiukan virolaisittain. Kysymykseensä, onko vartia virolainen, sai hän myöntävän vastauksen. "Hänet minä koetan ostaa palvelukseeni", oli heti välähtänyt herra M:n mieleen. Hänen miettiessään suunnitelmaa vartian ostamiseksi pistäysi tämä päivän kuluessa myöskin vanhemman veljen, Urho M:n, koppiin.
— Kuulkaas, paljoko teillä on palkkaa toimestanne? — kysyi tämä vartialta.
— Neljäkymmentä ruplaa kuussa, — vastasi vartia kummastuneena.