Rinnallani seisoo nuori runoilija A., jonka olen jo aikaisemmin lukijalle esittänyt. Innostunut ilme kasvoillaan veisaa hän täydestä sydämestä. Mutta yhtäkkiä kumartuu hän puoleeni ja kuiskaa:
— Jahka täältä kerran päästään pois, niin minä julkaisen oikean "Buch der Lieder'in."
Seuraavassa hetkessä oli hän jälleen syventynyt virteen.
Minä koetan seurata hänen esimerkkiään, mutta toisella puolellani seisoo Kemppainen ja minulla olisi niin paljon keskusteltavaa hänen kanssaan. Ja niinpä kumartuvat päämme vasten tahtoamme toistensa puoleen ja virsikirjan suojassa käy kiihkeä supatus. K:n kertoessa vangitsemisestaan ja olostaan Oulun lääninvankilassa huomaan, että hänen povessaan asuu yhtä kiihkeä viha Enehjelmiä kohtaan kuin kenessä toisessa hyvänsä, joka on saanut hänen tyranniuttaan maistaa. Vanginpuvussa ja käsiraudoissa on K. tuotu Oulusta Viipuriin. Ja santarmipäällikkö Tsherkashenov, joka minulle oli aina niin kohtelias, kuuluu hänelle olleen oikea paholainen.
Lämpimiä lohdutuksen sanoja puhuu meille kirkkoherra M. Kaikesta päättäen ymmärtää hän hyvin meidän asemamme ja mielentilamme eikä siis voi loukkaantua siitä, että saarnan kestäessä yksi ja toinen pää kumartuu naapurinsa puoleen, samalla kuin sieltä ja täältä joukon keskeltä kuuluu hiljaista kuiskutusta. Onhan jokaisen mieli niin tulvillaan asioita ja tällaista tilaisuutta kohtalotoverien tapaamiseen tuskin enää saatanee.
Kun yksinkertainen suomalainen jumalanpalvelus on päättynyt, seuraa sama toimitus toisella kotimaisella kielellä. Suomenkieliset saavat palata koppeihinsa, mutta minä jään Kemppaisen kanssa vielä jälelle, saadaksemme jatkaa yhdessäoloa. Ruotsinkielisten ryhmässä kiinnittää huomiotani nuori turkulainen B., jonka parrattomilla, selkeillä kasvoilla asuu mitä täydellisin lapsen viattomuus. Hänen rinnallaan seisoo mitä suoranaisin vastakohta: pönäkkä, sarkapukuinen Korsnäsin ukko, jonka monipoimuiset, parkkiintuneet kasvot ovat kuin kirveellä veistetyt. Näkee niin selvästi, että ne ovat senkin seitsemän kertaa olleet alttiina Pohjanlahden ahavalle. Kerrotaan, että korsnäsiläiset ("kosungar"), jos heiltä esim. Austraaliaan joutuessaan kysytään kotimaata, vastaavat olevansa Korsnäsistä — eikä mitään muuta lisäksi. Varmaankin on tuon kunnianarvoisan hylkeenpyytäjän mälliä purevasta suusta singonnut äkäinen protesti, kun Mashkevitsh tekeytyen tietämättömäksi hänen korsnäsiläisyydestään, on merkinnyt hänet pöytäkirjoihinsa Venäjän alamaiseksi. Mieli virkeänä palaamme jumalanpalveluksen päätyttyä koppeihimme. Erottaessa saan tilaisuuden todeta, että Kemppainen asuu minun läheisyydessäni viidennessä kerroksessa. Samoin pääsen selville, että Jussi V:n toisella puolen on myöskin suomalainen, jo harmaatukkainen opettaja S. Kaukolasta. Hänen rinnallaan asuu kemiläinen V., josta olen jo ennemmin maininnut, ja hänestä muutama numero eteenpäin on Kemppaisen koppi.
Jumalanpalveluksen kestäessä esittäysi minulle myöskin proviisori S., jonka kanssa olen jo pari kuukautta ollut päivittäisessä kanssakäymisessä, mutta jota en silti ole vielä kertaakaan nähnyt. Nuori, miellyttävän näköinen mies. Hän kertoo saaneensa täällä Shpalernajassa tavata äitiään. Tältä on hän m.m. kuullut, että santarmit ovat Jepualla ampuneet insinööri von Essenin, kun tämä heidän tullessaan häntä vangitsemaan koetti päästä pakoon heidän käsistään. Herra E:n omalla kotipihalla ovat he tuon konnantyönsä tehneet. Sellaisia siis nykyään tapahtuu Suomessa! Niinhän oli muutoin vähällä minunkin käydä, sillä ilmottivathan vangitsemaan saapuneet oululaiset poliisit, että heillä on kuvernööri Enehjelmin käsky ampua minut, ellen hyvällä antaudu, ja osottihan heistä ainakin yksi kunnioitettavaa halua panna toimeen tuon jalon käskyn.
Jussi V:n kanssa keskustelemme telefoonitse monesti päivässä. Mutta sitä paitsi meillä on mutkattomampikin tapa vaihtaa suullisesti ajatuksiamme. Se on tuo H:n minulle neuvoma: huhuilla suoraan seinän läpi. Kun me tavallisesti istumme pöydän ääressä, jotka ovat juuri samalla kohtaa eri puolilla seinää, käy juttelumme varsin näppärästi. Jos jommallakummalla sattuu olemaan mielessä jotakin sanottavaa, napasee hän pari kertaa seinään. Toinen vastaa samalla merkinannolla ja heti painaa kumpikin korvansa seinään sekä asettaa kämmenensä niin, että sen toinen syrjä peittää suun, toinen vastaa seinään. Tällöin kantautuu kohtalaisen kovaääninen keskustelu seinän läpi. Kuitenkin käytämme tätä keinoa ainoastaan lyhempään sananvaihtoon. Pitempiä jutteluita varten avaamme aina telefoonin.
Vähän aikaa sen jälkeen kun olemme jumalanpalveluksesta palanneet, ilmottaa V. minulle seinän läpi:
— Minua ei Mashkevitsh ollut luvannut jumalanpalvelukseen.