Kuulen ne ensin unenhorroksen läpi, mutta kun huudot jatkuvat yhä lähempänä ja lähempänä, havahdun kokonaan hereille ja kohoan vuoteessa istumaan. Huutojen ohella kuuluu kiireisiä askelia sekä ääntä mikä syntyy kun raskasta koria laahataan pitkin lattiaa.
Nyt kajahtaa tuo "hljep!" ihan oveni takana ja samalla rävähtää oven keskiosassa oleva nelikulmainen luukku auki ja siihen tulla pomahtaa kuin tykinsuusta lennätettynä korttelin paksuinen limpun neljännes. Nyt vasta ymmärrän huutojen tarkotuksen. Kavahdan nopeasti jaloilleni ja sieppaan leivän kämpäleen kuin häkkiin suljettu peto, jolle ristikon raosta hangolla ojennetaan lihapala.
Samalla rämähtää luukku jälleen kiinni ja huudot: "hljep! hljep!" etenevät päinvastaiseen suuntaan.
Seison nyt paitasillani, unisena ja raukeana siinä likaisella sementtilattialla kädessäni valtava tuoreen ruisleivän kappale. Hm, koska päiväjärjestys alkaa täten, niin totisesti olenkin nyt maassa, jonka tuotteista leipä on huomattavin aine. Kääntelen saalista kädessäni, haistelen ja pistän pienen mureneen suuhunikin. Kaikesta päättäen se on hyvää ruisleipää, jota kyllä voi syödä, jos on siihen lisäksi voita ja muita särpimiä. No pianpahan näen, mitä talon puolesta vielä aamiaisen lisäksi annetaan. Lasken siis leivän kimpaleen pöydälle ja istahdan vuoteeni reunalle.
Kovin minua vielä raukasee ja tekisi mieli heittäytyä uudelleen pitkäkseen. Mutta kaikesta päättäen on tässä kuitenkin laittauduttava vaate päälle. Hoh-hoi, kun tuntuu työläältä alottaa tätä päivää, ensimäistäni tsaarivallan pääkaupungissa, ja haukotuttaa niin armottomasti…
Kun olen perusteellisesti venytellyt ja haukotellut, jään vielä hetkiseksi istumaan vuoteelle ja ryhdyn lähemmin tarkastelemaan munkkikammiotani. Se on kapea ja matalahko holvikattoinen huone, jossa pitkinpäin, akkunasta oveen, voi ottaa seitsemän lyhyttä käyntiaskelta sekä poikittain neljä. Jos pitkäraajainen mies ojentaa kätensä, ulottuvat sormenpäät sivuseinästä toiseen. Seinät ja katto ovat sileäksi rapatut ja öljyvärillä vaaleanharmaaksi maalatut. Sillä seinällä, jossa vuode on, näkyy vahva pölykerros, niin että siihen hyvin voi sormellaan kirjottaa. Lattia on sementistä, tuhkan harmaa, keskeltä kuopalle kulunut. Ikkuna, noin puolen metrin korkuinen, on peräseinän yläosassa. Siinä on kaksinkertaiset, kaukana toisistaan olevat lasit, joiden takana on tiheä rautaristikko. Tuo pieni valoaukko on jaettu kokonaista kahdeksaan rautapuitteiseen ruutuun, jotka nekin ovat pölyiset ja sameat. Toisen alakulman sisempi ruutu on avattava ja sitä vastaavassa ulkoruudussa, joka on rautapellistä, on yksinkertainen venttiili. Kun leveä kivinen ikkunankynnys on jyrkästi alaviisto, on ikkunan ääreen mahdoton kiivetä.
Vuode on toisessa ovinurkassa. Sitä vastapäätä on pöytä. Sen muodostaa noin neljännesneliömetrin laajuinen, keltaiseksi maalattu rautalevy, joka on kiinnitetty seinään. Sen vieressä, puolta alempana, on toinen, parin kämmenen laajuinen levy, jonka tarkotuksena nähtävästikin on toimittaa istuimen virkaa. Pöydän ja oven välissä on ylempänä seinässä vielä kaksi päällekkäin asetettua levyä hyllyinä. Siellä ovat saaneet sijansa vangin ruoka-astiat: kattilan muotoinen, sisältä ja päältä tinattu kaksikorvainen kupariastia, joka seisoo hedelmätarjotinta muistuttavalla alustalla samasta aineesta, sekä kantena lautasen muotoinen kupariastia. Lisäksi on siellä pieni puinen ryssänkuppi suoloja varten, noin litranvetoinen kuparinen juoma-astia ynnä loppujen lopuksi tavattoman kömpelötekoinen, ihan pyöreä puulusikka, oikea ryssän kuiritsa. Siinä on koko pöytäkalusto.
Ihan pöydän vieritse kulkee pystysuorasti kopin läpi noin kymmenen sentin läpimittainen lämpöjohtotorvi. Siitä eteenpäin peräseinää kohti on vesikrana ja sen alla suppilo likaveden kaatamista varten. Ja vihdoin peränurkassa, saman seinän puolella, avonaisena vesiklosetti. Kun vielä mainitsen samassa nurkassa seisovan varrellisen niiniluudan, niin kalustoluettelosta ei puutu enää mitään.
Eihän tämä asuinmaja, johon kohtalo on nähnyt hyväksi minut toistaiseksi tallettaa, ole siis ainakaan millään ylellisyyksillä pilattu. Mutta kuitenkin kaikitenkin … voisiko suomalainen kirjailija toivoa suotuisampaa olomuotoa? Tutkintotuomari apulaisineen, vankilan monimiehinen päällystö ja suurilukuinen vartiakunta sekä senkin seitsemät rautaovet salpoineen ja telkineen riittävät kyllä kiukkuisimmankin karhun pitämään loitolla, samalla kuin korkea kruunu tuohon oveen varatusta luukusta ojentaa maksutta jokapäiväisen leivän. Tarvitsisko enää parempata työrauhaa köyhä kirjailija!
Tämä ajatuskäänne murheellisten tarkastelujeni lopuksi saa minut kerrassaan hyvälle tuulelle. Nousen rivakasti jaloilleni aikeissa ryhtyä peseytymään. Mutta mitäs, eihän täällä ole minkäänlaista pesuastiaa, saippuasta ja pyyheliinasta puhumattakaan. Suomalaisen vankikopin kalustoon kuului siisti emaljinen pesuastia, moitteeton pellavainen pyyheliina, saippuanpala erikoisessa astiassa sekä metallinen kampa. Mutta mitämaks, nythän eletäänkin tsaarivallan pääkaupungissa eikä puhtaus ole koskaan ollut löydettävissä venäläisten hyveiden joukosta.