Vesihän pesussa on kuitenkin pääasia, tuumin lopuksi ja lähenen päättävästi kranaa. Mutta se on vivullinen laitos eikä tavallinen väännettävä krana ja koko ajan kuin vettä laskee, täytyy toisella kädellä painaa vipua. Peseytyminen käypi siinä siis tuiki työläästi. Katselen jälleen neuvotonna ympärilleni, kunnes silmäni pysähtyvät ennen mainittuun soppa-astian alustaan. Siinähän paremman puutteessa sovelias pesuastia. Siihen sopii vettä suunnilleen saman verran kuin soppalautaseen. Lasken sen siis kranasta täyteen, asetan W.C:n reunalle ja yks kaks on peseytyminen täydessä käynnissä. Sitten muutamia voimisteluliikkeitä. Suomalaisessa vankilassa oli jokaisen kopin seinällä painettu plakaatti, jossa kuvin ja sanoin oli neuvottuna kymmenkunta yksinkertaista voimisteluliikettä. Ne ovat tarkoin muistissani ja päätän ne täälläkin käydä aamuisin säntillisesti läpi.
En ole vielä ehtinyt täysin pukeutua, kun käytävästä alkaa kaikua: "kipjetok! kipjetok!" Sana merkitsee kiehuvaa vettä, mutta se on minulle vielä outo enkä niin ollen tajua, mitä siellä tällä kertaa on tekeillä. Mutta huudot lähenevät, oviluukku rämähtää jälleen auki ja kiirehtiviä eleitä tehden huutaa sieltä vartia: "dajte krushku!" ja kun en heti älyä, hokee hän sana sanalta kiihtyvällä ärtyisyydellä: "krushku, krushku, krushku!" … viittoen samalla juoma-astiaa kohti. Tempaan sen hyllyltä ja lennätän luukulle. Vartian seurassa on hurstihousuihin puettu likainen olento, joka riepottaa kaksin käsin suunnattoman suurta, kirkkaaksi kiillotettua kahvipannua. Ettäkö antaisivat kahvia? Eihän toki, vaan kirkasta kiehuvaa vettä laskee mies kannuni täyteen, ja kun olen ottanut sen käteeni, lentää luukku taas paukahtaen kiinni ja askeleet kipjetok-huutojen säestämänä etääntyvät.
Jahah, tämä on siis teevettä. Mutta tee ja sokeri? Sitä ei nähtävästikään anneta talon puolesta ja omani, samoinkuin teekannuni ja kuppini, ovat kapsäkissäni, jota herra ties annettaneeko lainkaan minulle. No, odotetaan, onpa siihen hyvää aikaa, ja ties mitä lisäkkeitä tähän aamiaista varten vielä tulee.
Mutta odotukseni on turha ja pian saan oppia tietämään, että Venäjän kruunun lukemattomille vangeilleen suoma aamiainen supistuu leivänkappaleeseen ja litralliseen kiehuvaa vettä. Vastaava ateria suomalaisessa vankilassa sisälsi paitsi leipää ja maitoa kuoriperunain ja silakan kanssa, sekä pienoisen voiannoksen muistaakseni kolmena viikon päivänä tai kuoriperunain puutteessa ruisjauhovelliä. Ero on siis melkoinen, kuten se on niin monessa muussakin suhteessa…
Odotellessani siis turhanpäiten aamiaisen lisää, avaa vartia oven ja murahtaa sanan: "Musor!" Kun minä hänen tiedonantoonsa suhtaudun ainoalla käytettävissäni olevalla keinolla: tyynellä passiivisuudella, opettaa vartia tuota pikaa vihaisin elein minut ymmärtämään, että sana "musor" merkitsee rikkoja ja että minun on ennenmainitulla niiniluudalla lakaistava lattiani sekä työnnettävä roskat kynnyksen yli käytävään. Samalla komentaa hän sängyntapaisen nostettavaksi ylös pitkin seinää. Niin, tietystihän se olisi vangille liikaa mukavuutta saada joskus kävelynsä lomaan heittäytyä vuoteelle pitkäkseen!
Kello jossakin käytävän perillä lyö kahdeksan, sitten yhdeksän, kymmenen… Ikkunan kynnykselle kerääntyy kuhertelemaan pari kyyhkysiä. Ne ovat nähtävästikin tottuneet koppien asukkailta saamaan leivänmureneita. Alhaalta pihalta kuuluu ääniä ja erilaisten työaseiden kilkettä: siellä nähtävästikin työskentelee joukko rangaistusvankeja.
Herkeämättä astelen minä edestakaisin lattialla ja vähitellen alkaa tuntua hiukava nälkä. Silloin hypistän pienen kipeneen limpun sydäntä, kastan sen suoloissa ja ryyppään haaleaksi jäähtynyttä vettä päälle. Se karkottaa hetkeksi näläntunteen ja minä saatan jälleen sytyttää paperossin.
Kun olen väsyksiin asti kävellyt, istahdan rautalevylle ja nojaan kyynärpääni pöytään. Sen reunaan on jollakin terävällä kärellä kaiverrettu muutamia sanoja, joita alan hajamielisesti tavailla. "Fedor Anarchistof, tipograf, pabjeshashnyj soldat, ijuli 1915." Siihen on siis vuosi taaksepäin piirtänyt nimensä sotapalveluksesta, kenties rintamalta karannut sotilas, ammatiltaan latoja. Anarchistof, mikä sopiva nimi venäläiselle valtiolliselle vangille! Missähän lienee tällä haavaa mies poloinen, lieköhän joutunut hirsipuuhun vai viruneeko jossain Kaspian takaisessa rangaistuskomppaniassa?
Taas lyö kello, mutta kumea ovien pauke estää minut laskemasta lyöntien lukua. Tirkistyslasin kansi risahtaa ja kun käännän katseeni oveen, muljahtaa siellä vartian silmä hetkeksi näkyviin. Uh, kuinka tuo salamyhkäinen kurkistelu sävähyttää ilkeästi!
Mutta ihmeellistä, kuinka naapurini tuolla yläpuolella jaksaa kävellä. Raskaina, täsmällisinä ja hetkeäkään pysähtymättä ovat hänen askeleensa holvikaton päällä koko aamun kaikuneet. Mikähän sekin lie miehiään, mistä kotoisin, minkä ikäinen ja mistä syytettynä? Tuskin parin metrin välimatka erottaa meidät toisistamme ja siitä huolimatta elämme kuin eri taivaankappaleilla. Ja samoin naapurit molempien sivuseinien takana sekä tuolla lattiani alla? Viime mainittu kuulee tietysti minun askeleeni ja arvailee, kuka minä lienen miehiäni. Niin, vieri vierekkäin meitä on täällä miehiä kuudessa kerroksessa päällekkäin, raahattuna tänne suunnattoman laajan tsaarivaltakunnan eri osista, ja kukin meistä elää omaa elämäänsä visusti toisistaan erotettuna kuin mato koterossaan…