Jälleen lyö kello jossakin kaukana ja kohta sen jälkeen raivataan oviluukku odottamatta auki ja vartian käsi ojentaa avaimen tapaista. "Kravatj atkryjte!" sanoo hän ja viittoo vuodettani kohti. Tempaan avaimen ja siinä tuokiossa on lukko avattu ja sänky laskettuna ainoan puujalkansa varaan.
Tämäpä mainiota! tuumin itsekseni, uskotellen samalla, että vuode saa nyt koko loppuosan päivää olla alhaalla. Ja kuinka ystävälliseltä tuo kova ja kapea makuutila nyt tuntuukaan, heittäytyessäni siihen pitkälleni. Saman tempun on nähtävästi naapurini tuolla ylhäällä tehnyt, sillä hänen askeleensa ovat vihdoinkin vaienneet.
Juuri kun olen unenvienoon menossa, kajahtaa käytävän päästä huuto: "abjet!" Sieltä kuuluu astiain kolinaa, askelia, suuren, kahden kannettavan saavin siirtelyä sekä säännöllisin väliajoin huuto: abjet!
Arvaan että kysymyksessä on päivällisen tarjoilu ja nousen istumaan. Pian ne ovat taasenkin minun luukullani, vartia pärmänttää ryssää, josta minä en tietysti ymmärrä sanaakaan, ennenkuin hän alkaa viittoa hyllyä kohti. Kahmaisen sieltä koko astiakokoelman syliini ja ojennan luukulle. Kysymykseen tulevat vain soppa-astia sekä sen kantena palveleva monikuhmuinen lautanen.
Kolmatta ei nähtävästikään käytetä ruokatarjoiluun, joten se siis kokonaisuudessaan joutaa palvelemaan minua pesuastiana. Vartiaa seuraa tällä kertaa kokonaista kaksi hurstipukuista rangaistusvankia, joista toinen hoilauttaa saavista suurella kauhalla hernesoppaa astiaani, toinen paiskaa lautaselleni kasan jotakin puuron tapaista. Kaikki tapahtuu tulisella kiireellä ja tuskin olen ehtinyt saaliini temmata luukusta, kun se jo pamahtaa lukkoon ja askeleet abjet-huutoineen loittonevat.
Tartunpa siis tuohon lusikan irvikuvana esiintyvään kapustaan ja alan tunnustella tsaarin päivällisantimia. Hernesoppa on laihaa ja harmajata eikä siinä näy ainuttakaan lihan murenetta. Mutta herneitä siinä kuitenkin on ja nälkäänsä syö sitä mielelläänkin. Toinen ruokalaji on valmistettu tattariryyneistä siten, että ryynit on joko höyryssä pehmennetty tai kiehutettu niin kauan että kaikki neste on haihtunut ilmaan, minkä jälkeen ryynien joukkoon on sekotettu jotakin rasvaa. Tämä puurontapainen ei ole hullumpaa maultaan ja saankin syöneeksi sitä useampia lusikallisia.
Pahin näläntunne on nyt kaikonnut ja tyytyväisenä sytytän savukkeen ja heittäydyn vuoteelleni. Ehkäpä alkaa elämä luistaa näissäkin oloissa. Kun tietäisi vain hituisenkaan tulevaisuudestaan…
En ehdi nytkään uinahtaa, kun tulee keskeytys. Vartia siellä kulkee ovelta ovelle, tirkistää lasista, koputtaa ja huutaa: "kravatj sakryjte!" Ei siis muuta kuin vääntäy ylös, niin unteloksi ja raukeaksi kuin itsesi tunnetkin, nosta vuoteesi lukkoon ja ala kävellä laapotella edestakaisin.
Tämä ensimäinen iltapäivä tarjoaa kuitenkin yhtä ja toista vaihtelua. Ensinnä pistäytyy vartia jollekin asialle koppiini. Kun päivällisen jätteet viruvat vielä pöydällä kärpästen vilkkaan huomion esineenä, kysyn minne ne on pantava. Sanaakaan lausumatta viittaa hän W.C:tä kohti.
Jahah, siis lokaviemäriin. Saadakseni astiat virutetuiksi noudatan viittausta, samalla kuin taloudelliset vaistoni protesteeraavat sellaista toimenpidettä vastaan. Arvioitsen, että niillä jätteillä, joita näin suuresta vankilasta joka päivä kertyisi, pitäisi yllä melkoisen sikalan. Ainakin suomalaisessa vankilassa otettiin kaikki ruuan tähteet visusti talteen. Mutta mitämaks, onhan Venäjällä limppua! Nitshevoo ja soromnoo sellaisille pikku asioille! Niin, niin, onhan Venäjällä vara tuhlatakin, vaikka toisaalta valtio on jo vuosikymmenet keikkunut vararikon partaalla. Samalla barbaarisella huolettomuudella ja luottamuksella paljouteen on Venäjä tavallisesti kaikki sotansakin alottanut. Mikä ylimielinen sävy hyrskyikään venäläisessä sanomalehdistössä Japanin sodan alkaessa sekä samoin nyt maailman sodan ensi viikkoina. Pois tieltä vain, kyllä Venäjällä poikia piisaa — kunnes perinpohjaiset selkäsaunat surkeine nöyryytyksineen muuttavat sävyn kokonaan toiseksi: keskinäiseksi, aitoslaavilaiseksi haukunnaksi ja tukkanuotan vedoksi.