Mutta ovensalvat kirskuvat jälleen ja sisään tepsuttaa kaksi äijän kässärää vartianpuvussa. Toinen niistä, lyhyt, tihrusilmä starikki, asettuu eteeni, nykii minua paidan hihasta ja turisee jotakin venäjäksi. Vastaan sanoilla, joita toistaiseksi parhaimmalla menestyksellä kykenen käyttämään: Nje panimaju pa ruski! Vihdoin keskeyttää äijä turinansa ja lausahtaa suureksi ällistyksekseni:
— A montako shiul paitaa?
— Oletteko suomalainen? — vastaan minä ihastuneena toisella kysymyksellä.
— Ka en ou, sanoo äijä ja hymyilee samalla tyytyväisenä sille yllätykselle, jonka hän suomenkielellään huomaa minulle valmistaneensa.
Päättelen itsekseni, että äijä on kuin onkin suomalaista heimoa, joku Aunuksen tai Inkerin puolen oikeauskoinen tsuhna, niitä alkuperäisiä olioita, joiden suomenkielelle esim. teitittely-sana on kokonaan outo, mutta hän nähtävästi häpeää alkuperäänsä ja pitää kunniakkaampana lukeutua ryssien suureen laumaan. Ja kernaasti minun puolestani, sillä lutherilais-suomalais-pohjalaisena tunnen mokomasta tsaarin orjasta olevani siksi kaukana, että mihinkään sukulaistunteiluihin ei kannata antautua. Kuitenkin kaikitenkin olen hyvilläni, tietäessäni nyt, että vartiain joukossa on siis ainakin yksi, joka jotenkuten osaa kieltäni ja pystyy siis tarvittaessa tulkiksi. Muuten saan pian tietää, että hän on osaston vartia, adjelennyj nadsiratjel, juuri tällä eli neljännellä osastolla, johon minä kuulun. Osaston vartia, jonka arvoa osottaa kolme helaa olkanauhassa, vastaa suunnilleen suomalaisten vankilain vahtimestaria, joka on vartiain lähin esimies. Aikansa viettää hän tavallisimmin siinä käytävän kulmaan sijotetussa aitiossa, jonka ääreen minä yöllä sain kapsäkkini jättää.
Äijällä on asiana ottaa selville, paljonko minulla on matkassani liina- ja pitovaatteita. Selitän, etten minä muista niiden lukumäärää, kapsäkkihän on siellä heidän huostassaan, katsokoot itse. Mutta osastonvartia toistaa itsepintaisesti: a montako shiul paitoa, kalsonia j.n.e. Kyllästyneenä ilmoitan lukumäärät summamutikassa. Äijät merkitsevät ne muistiin ja hetken perästä saan niistä, samoinkuin yöllä jättämistäni rahoista ja kellosta kuitit.
Kas vain, ajattelen, eihän täällä miestä sentään putipuhtaaksi rosvota.
Tunnin kuluttua ilmestyy osaston äijä jälleen ovelleni ja virkkaa: "a shie, tuu tänne!"
Seuraan mukana hänen virka-asemalleen käytävän nurkassa, jossa näen kapsäkkini avattuna ja sisällön huiskin haiskin lattialla.
— Nää shie shuat itshelles, — sanoo hän tavaroitani osottaen, — ka ota shyliis.