Luvallisten joukossa on paitsi liinavaatteita ja sukkia myöskin teevehkeeni, sokerit, keksit ynnä kirjoitusneuvoni. Mustepulloni vaihtaa hän kuitenkin toiseen, peläten kai minun tolpponi sisältävän jotakin salaperäistä ja vaarallista ainetta. Itseään kapsäkkiä ei hän sano annettavan koppiin, vaan se on vietävä varastohuoneeseen ja siinä säilytetään ne tavarani, joita en saa käytettäväkseni.
Kun syli täynnä kaikenlaista kamaa palaan koppiini, pysähdyn neuvotonna keskelle lattiaa. Minne laskea tavarat ja missä niitä ylimalkaan voi täällä säilyttää? Lopuksi en käsitä muuta kuin laskea ne, ainakin toistaiseksi, lattialle seinän viereen. Surkeillen katson siinä hyvin silitettyjä liinavaatteitani, sillä lattia on kaikkea muuta kuin puhtaudesta kiiltävä. Tällöin ilmestyy osaston äijä avukseni. Hän päästää sänkyni lukosta ja selittää, että puhtaita liinavaatteita saa säilyttää päänalaisen alla ja likaisia — vuoteen jalkopäässä.
Samalla kuin ryhdyn sovittelemaan aluvaatteitani vuoteeseen, arvostelen tätä venäläisen vankilan "käytännöllistä" menettelytapaa eri puolilta. Huomaan, että se ensinnäkin on kelpolailla epämukavaa. Aina kun vuode on lukittava, täytyy liinavaatteita ja tyynyntapaista siirrellä sekä etsiä patjasta niille soveltuvia laaksokohtia, sillä muutoin ei saa sänkyä painetuksi niin liki seinää, että se ulottuisi lukkoon. Toiseksi tekee tämä säilytystapa niin esteettisessä kuin hygieenisessäkin suhteessa vastenmielisen vaikutuksen. En jaksa käsittää, miksi vangille ei anneta hänen kapsäkkiään tavarain säilyttämiseksi, kun kerran nuo tavarat hänen huostaansa uskotaan. Luulisihan olevan helposti todettavissa, ettei kapsäkkiin ole kätketty helvetinkoneita tai muita vallankumouksen kummituksia.
Mutta tämä ei suinkaan jää viimeiseksi kerraksi, jolloin saan aihetta ihmetellä venäläisten vankilaviranomaisten, samoinkuin yleensä tsarismin kätyrien omituista järjen juoksua.
Kun menen osastonvartian "poksista" noutamaan viimeisiä tavaroitani, ottaa tämä käsille kapsäkissä olleet kirjani ja kyselee, mitä laatua kirjoja ne ovat. Kun Trastin kielioppaan sekä Lindstedin — sivumennen sanoen tuiki kelvottoman — "kielikirjan" selitän olevan minulle aivan välttämättömiä tulkkeja, jättää hän ne minulle, mutta toiset kirjat hän pidättää.
Hetken kuluttua ilmestyy hän kuitenkin koppiini, kädessään nuo viimemainitut kirjat.
— No mie annan nääkin shiulle, — sanoo hän tihrusilmissään suopea ilme.
Täten saan matkaa varten ostamani pari osaa "Bragelonnen varakreiviä" sekä niinikään pari 50 pnin romaania "Helmenpyydystäjät". Ne ovat vielä auki leikkaamatta ja iloni on vilpitön, saadessani ne näin odottamatta ajan kulukkeekseni. Tulkitsen siitä kiitollisuuteni äijälle, jota hentoisin taas vaikka sukulaisuudellani kunnioittaa. Samalla tiedustelen häneltä, eikö paperivarastoani myöskin luovuteta haltuuni, voidakseni ryhtyä kirjoittamaan, sillä olenhan ammatiltani kirjailija.
— Ei shua, — vastaa äijä. — A jos shie tahot kiruttaa kirjan maatuskalle tai mutsholle, niin sano miulle ja mie tuon shiul bumagaa i kanvertin.
— No hyvä, tuokaa heti, sillä minä haluan kirjottaa sekä maatuskalle että mutsolle.