— Vastasin, että jos minä nyt tosiaankin tietäisin noista asioista, joita te minulta utelette, sekä kertoisin niistä teille, niin olen minä varma, ettette te kuitenkaan laskisi minua vapaaksi, sillä milloin te venäläiset olette meille suomalaisille lupauksenne pitäneet?
— Se oli oikein! Mutta mitäs Mashkevitsh siihen tuumasi?
— Suuttui silmittömästi ja ajoi minut tieheni.
Muutoin sopii tässä mainita, että jotkut harvat suomalaisista vangeista olivat Mashkevitshin lupausten houkuttelemina tehneet joukon tunnustuksia, pääsemättä silti sen paremmin vapaaksi.
Erään kerran on V. Mashkevitshin luona tavannut muutaman Pietarin kuuluisaan suojelusosastoon kuuluvan vanhan santarmieverstin.
— Minut nähdessään, — kertoo V. — kysyi se Mashkevitshilta, mistä minua syytetään, ja kun Mashkevitsh oli hiukan selvitellyt minun syntirekisteriäni, alkoi äijä suu vaahdossa räyhätä minulle, pudisti nyrkkiään nenäni edessä ja lopuksi näytti nuoransilmukkaa. Minä kun en paljoakaan ymmärtänyt hänen turinastaan, katsoin vain häntä vasten naamaa ja nauroin.
Muutamana iltana, kun minä olin jo asettunut makuulle, avataan V:n kopin ovi ja hänet viedään jonnekin.
— Minnekä ne häntä näin myöhällä veivät? — kysyy toverini kummissaan ja istahtaa vuoteeni reunalle.
— En tiedä. Ehkä Mashkevitshin luo.
— Mutta miksi näin myöhällä?