Seuraavana päivänä sai toverini kuulla, että Golikov itse oli merkkipäivänä sekä syönyt että käynyt kävelemässä, käyttäytyen siis kuin pappi, joka neuvoo muille tien, mutta ei itse sille jalallaankaan astu. Toverini harmi ja suuttumus purkautui vähemmän valikoiduin haukkumasanoin "sellaista sosialidemokraattia" kohtaan.
Mutta palaanpa nuoren suomalaisnaapurini yksityiseen galatofkaan. Mielenkiinnolla ja myötätunnolla seuraan minä seinän takaa hänen sisukasta kamppailuaan.
— Miltäs tuntuu? — tiedustan häneltä seuraavana päivänä.
— Ei se ole niinkään vaikeaa kuin luulisi. Se huojentaa suuresti, kun ryyppää välistä kiehutettua vettä.
— Olisi parasta, ettette myöskään kulkisi kävelemässä, sillä ulkoilma ja liikuntohan ovat omiaan kiihottamaan nälkää.
— Olen sitä jo ajatellut ja ehkäpä en tänään enää lähdekään ulos.
— Parasta se on ja siellä sisälläkin koettakaa pysyä, mikäli mahdollista, yhdessä kohti.
Kolmantena päivänä vastaa V. tiedusteluuni:
— Päätä alkaa omituisesti huimata ja silmiä tuntuu hämärtävän.
— Vieläkö aiotte jatkaa?