— No vaikka henki menisi, ellen vain saa lupaa tavata siskoani.
Totisesti on yhdeksäntoista vuotiaalla naapurillani oikea pohjalaisen sisu, mutta kestäneekö se sittenkään taistelussa Mashkevitshin häijymielisyyttä vastaan? kysyn huolestuneena itseltäni.
Neljäs päivä on kulumassa. Iltapuolella tuo osastonvartia sanan, että
Mashkevitsh on luvannut V:n tavata siskoaan.
Hurraa! Venäläisen tutkintotuomarin häijyys on lannistunut suomalaisen sisun edessä!
— Otin sapuskani jälleen esille ja kylläpä nyt mielellään haukkaakin lohivoileipää, — kuuluttaa V. seinän läpi, suu täynnä ruokaa. — — —
Sellaiselle kuin allekirjottanut, joka on tottunut sisällä vietettyyn mietiskelevään elämään kirjojen ja kirjotusvehkeiden parissa, ei vankikoppi ole läheskään niin tukala olinpaikka kuin ulkoilmaelämään harjaantuneelle, toimintahaluiselle miehelle. Juuri toiminnan ja jännityksen puutteesta kärsiikin naapuri V. kaikista enimmän.
— Ihan tässä tahtoo tulla hulluksi, vaikka koettaisi kuinka totisena olla, — virkkaa hän eräänä päivänä seinän läpi.
Ahkeraan on hän pitkissä telefoonikeskusteluissa milloin minun, milloin taas Vuoksen ja muiden naapuruudessamme olevien suomalaisten kanssa. Monta hauskaa hetkeä valmistaa hän minulle kertomuksillaan ja milloin juttelun aihe loppuu, rallattaa hän telefoonin ääressä porilaisten marssia meidän toisten kuunnellessa. Sitten kiikkuu hän pitkin päivää ylhäällä ikkunassa havaintoja tekemässä, tiedottaen aina minulle, ketä suomalaisia kulloinkin on kävelemässä. Tapaa hänet kerran Petrovkin akkunassa riippumassa ja uhkaa ampua, jos vielä sellaista huomaa, mutta siitä huolimatta jatkaa V. kiipeilyään.
Muutaman harmaan pakkaspäivän saa hän kulumaan ilmaposteja lähettelemällä. Hän kirjottaa käärepaperin palaselle kirjeen "ensimäiselle punaposkineitoselle, joka tämän käsiinsä saa", käärii sen pieneksi palloksi ja sitoo rullalangalla, johon hän jättää silmukan. Venttiilin raosta pudottaa hän leivänmurenia ikkunan ulkokynnykselle, työntää sinne keskelle kirjelaitteen ja pitää silmukkalangan toista päätä hyppysissään. Pian on ikkunankynnyksellä joukko kyyhkysiä tappelemassa leivänmurenista. Kun jonkun jalka sattuu silmukan keskelle, nykäsee V. sen kiinni ja säikähtynyt kyyhkynen lähtee lentoon, vieden matkassaan lemmenkirjeen tuntemattomalle kaunottarelle. Kyyhkysiä, joiden jalassa killui pieni viaton "sapiska", lähti sinä päivänä useampia liikkeelle V:n ikkunankynnykseltä.
Eräänä päivänä kävelemässä ollessamme kiinnittää huomiotani, että vartiat lavalla tähystävät samaan kävelykarsinaan ja puhuvat jotakin saksalaisesta sotilaasta. Kun sisälle palattuamme mainitsen tästä V:lle, vastaa hän: