Hetken perästä menemme toverini kanssa kävelemään. Huomiotamme kiinnittää käytävissä omituisen kitkerä savun käry. Pihalle tullessa huomaamme, että ilmassa on savua niin sakealti, että ylempien koppien ikkunoista tuskin näkee. Se sakenee hetki hetkeltä ja painuu yhä alemmas, niin että kävelykarsinassakin käy miltei tukalaksi hengittää.
Mitä tämä oikein on?
— Vallankumouksen savua! — lausuu toverini, jonka kasvot loistavat kuin seisoisi hän kirkastuksen vuorella.
Ja toden totta! Tuo yhä mustemmaksi sakeneva savuverho — jonka tietysti aiheuttaa joku läheisyydessä riehuva tulipalo — muuttuu mielikuvituksessani jättiläismäiseksi kohtalon siiveksi, joka pahaa ennustavana on laskeutunut suurta katastroofia lähestyvän Venäjän maan ylitse. Ilma on purevan kylmä ja värähtämättömän tyyni. Sietämättömän kitkeränä tunkeutuu savu joka paikkaan ja minusta tuntuu kuin sen keskellä liitelisi historian hengetär, herättäen kosketuksellaan meissä kaikissa aavistuksen tulossa olevista suurista tapahtumista.
Joskin Klavdija Rusakovin aineelliset tuomiset tällä kertaa ovat olleet niukanpuoleiset — toverini veljen välityksellä on hän sotilaslafkoista sentään saanut yhtä ja toista suuhun pantavaa, niin sitä enemmän herkuttelemme me "revaljutsijalla". Oikea juhlamieli vallitsee taas hyvästä aikaa Shpalernajan lukuisissa kopeissa ja kun toverini lausuu tavallisen tunnussanamme: "Skoro budjet revaljutsija!" tapahtuu se paljon todellisemmalla innostuksella kuin joulun tienoissa. — — —
Vankilan ruoka huononee päivä päivältä ja se on omiaan vahvistamaan tietoja Pietarissa vallitsevasta puutteesta. Mielihyvällä ja vahingonilolla panemme sen merkille, jos kohta saamme siitä itsekin kärsiä.
Mutta vieläkin vaikeampia rappeutumisen oireita alkaa ilmetä Shpalernajan jokapäiväisessä elämässä. Keskellä tuimia helmikuun pakkasia alkaa koppiryhmä toisensa jälkeen jäädä ilman lämmitystä. Jussi V. ilmottaa eräänä päivänä, että hänen kopissaan ei lämpöjohtotorvi toimi. Se pysyy iltaan saakka jääkylmänä. Saman haikean sanoman lähettää hän seuraavanakin päivänä, lisäten että peräseinä on valkeassa kuurassa. Sitä seuraavana päivänä jää meidänkin lämpöjohtotorvemme kylmille. Koettelemme sitä tavan takaa, mutta lämmintä ei siitä lähde! Kyselemme ylhäältä ja alhaalta käsin, missä asiat on tietysti samalla kannalla. Hälyytämme vartian koppiimme, mutta hän on vain ihmettelevinään ja puittii enempää puhumatta tiehensä.
Umpipäähän vilttiin kääriytyneinä värisemme yön ja odotamme aamua. Se ei tuo mitään muutosta asiain tilaan. Hengitys muuttuu raa'assa ilmassa paksuksi huuruksi, jäätynyt ikkuna valaa virtoina vettä lattialle, jonka likakerrokset entistä pahemmin litkuvat jalkojen alla.
Hätyytämme tällä kertaa pomoshnikan liikkeelle. Osastonvartian saattamana tulee koipeliini koppiimme, koettelee lämpötorvea ja mutisee jotakin sellaista, että torvet ovat rikki ja että niitä parasta aikaa korjataan. Mutisee ja menee matkoihinsa.
Silkkaa valetta! päätämme me toverini kanssa. Sillä jos torvia korjattaisiin, niin täytyisihän paukkeen kantautua meidänkin koppiimme. Selvästikin on niillä puute polttoaineista, mutta eivät kehtaa sitä vangeille ilmaista. No hyvä, se ennustaa vallankumousta sekin!