Syötyään päivällisensä asettui hän, tohvelit jalassa, pitkäkseen vuoteelle. Hänellä ei ollut minkäänlaista tietoa vallankumouksesta, hän kun oli elellyt yksikseen, toisista kansalaisistaan eristettynä. Hetken maattuaan alkoi hän kuulla kohinaa ja pauketta, mutta ei arvannut sen merkitystä. Yhtäkkiä räiskähti hänen ovessaan oleva tirkistyslasi pirstaleiksi. Juuri kun hän hämmästyneenä kavahti istualleen, lyötiin ruokaluukku kiväärinperällä sisään ja aukosta kurkisti sotilas, joka viittoi häntä siirtymään peränurkkaan. J. noudatti vaistomaisesti kehotusta ja samalla alkoi ovi tärähdellä kumeista iskuista. Vielä hetkinen ja se aukeni ryskinällä. Sisään syöksyi sotamies, joka asettaen kiväärinsä seinän nojalle suuteli J:tä molemmille poskille sekä lausui tuon niinä päivinä kultaisen sanan: svaboda! Kun hämmästyksestä, mielenliikutuksesta ja pelosta vapiseva J. ei kyennyt paikaltaan liikkumaan, otti sotilas hänet syliinsä ja kantoi käytävään.
Ainoastaan yhden Shpalernajan vartioista, erikoisemman häijyksi tunnetun miehen, kerrottiin saaneen surmansa. Myöskin Vuoksi kertoi, että hänen osastonsa vartian oli vähällä käydä samoin. Se oli nimittäin yksi niitä, jotka pysyivät paikoillaan. Eräs hurjistunut "Jakobiini" oli jo nyrkillään iskenyt häntä vasten kasvoja, niin että nenästä ja suusta syöksyi veri. Mutta tällöin laski Vuoksi kätensä suojellen hänen ympärilleen, selittäen että "etot haroshij tshelavjek", minkä johdosta eräs sotilas otti vartiapoloisen suojelukseensa.
Kuin porehtiva laavavirta tulivuoren uumenista työntyy katkeamaton vankijono yhdessä vapauttajainsa kanssa murretusta portista ulos kadulle. Kun siellä ennestään seisoo taajat kansanjoukot, on Shpalernajakatu ennen pitkää muuttunut karnevaalinäyttämöksi, jolla soilehtii mitä kirjavin ihmisvilinä. Siinä lakkeja heiluttaen hurrataan, syleillään, suudellaan. Jostakin tulla tuiskahtaa eteeni pari tuuheapartaista, vilkaseleistä ja äänekästä herrasmiestä, jotka heti ensi silmäyksellä huomaa veljeksiksi.
— No terve, kaima! — huutaa heistä toinen ojentaen minulle kätensä.
Nyt vasta älyän että ne ovat Massisen veljekset. Olenhan monesti nähnyt Kyösti M:n akkunassaan, mutta kun ne ruudut olivat niin himmeät, oli mahdoton erottaa kasvonpiirteitä. Lämmin kädenpuristus ja yhtä lämpimät onnittelut molemmilta puolin ja väenvilinä tempaa veljekset jälleen näkyvistäni.
Mutta samassa tupsahtaa eteeni kolmas suomalainen, keski-ikäinen herrasmies käsivarrellaan lakanaan kietaistu mytty.
— Onko se Wilkuna? — kysyy hän ja kun minä olen myöntänyt, esittää hän itsensä: — Minä olen se aina mainittu … ja kun hän on maininnut nimensä, tiedän että edessäni seisoo mies, jota vastaan miltei jok'ainoa Mashkevitshin pöytäkirjoista sisälsi ilmiantoja, mutta joka itse ei myöntänyt tietävänsä tämän taivaallista asioista, joista häntä syytettiin.
— Eiköhän mekin suudella, koska nuo ryssätkin… — jatkaa hän heti esittelynsä päälle ja samalla moiskauttaa hän minulle mehevän suutelon, ei poskille, vaan suulle yhtä avonaisen suomalaisesti kuin hän sitä ehdottikin.
— Toista vuotta olen minä virunut jo niiden käsissä, — jatkaa hän, — ja nyt siitä päästiin. Tätä minä olenkin odottanut ja hyvässä toivossa ollut. Viime yönä minä ajoin vaimoni kanssa oriilla hurjaa vauhtia ja herätessäni ajattelin, että pian tässä tulee kotiin lähtö.
Hänen tätä kertoessaan on joukkoomme liittynyt Kemppaisen Jaakko tuuheine ryssänpartoineen.