— Entäs minä, — yhtyy hän juttuun, — minä näin viime yönä meidän parisänkymme. Toisessa nukkui vaimoni, ja itse minä, juuri kun aamulla heräsin, olin laittautumassa toiseen.
— Mainiota! Hurraa! Meitä on siis tässä kolme aviomiestä ja kaikki me olemme viime yönä nähneet vaimomme.
Mutta uusi tuttavani heittää myttynsä olkapäälle ja huutaa:
— Ja nyt pois tökötinhajusta! En tiimaakaan minä tässä pesässä enää viivyttele.
Häneen liittyy pari nuorempaa miestä ja he lähtevät raivautumaan väkijoukon halki. Suomen asemalle, minne muut vähitellen kerääntyvät, ei heitä kuulu ja moniaan päivän kuluttua saamme kuulla, että he ovat jalan lähteneet painamaan kotimaata kohti. Mitä seikkailuja lienevätkin matkallaan saaneet kokea, mutta onnellisesti he joka tapauksessa ovat kotiinsa saapuneet.
Tällä välin huomaan toverini, Semen Jegorovitshin, joka seisoo korkean lumikasan päällä ja kasvoillaan autuaallinen ilme heiluttaa lakkiaan ja hurraa käheäksi painuneella äänellä. Kipuan sinne ylös puristamaan hänen kättään.
— Nu tavarishtsh, revaljutsija! — sanon hänelle.
— Da! — vastaa hän ja jatkaa fanaattista hurraamistaan.
Siinä näen viimeisen kerran tuon nuhteettoman vallankumouksellisen, vilpittömän kunnon Semen Jegorovitsh Kalashnikovin, jonka kanssa olen viiden kuukauden ajan ollut neljän seinän sisään suljettuna sekä mitä parhaimmassa sovussa viettänyt niin synkät kuin valoisat hetket. Hyvän muiston jätät sinä mieleeni, kunnon tavarissi.
Yhtä mittaa paukahtelevat kiväärit. Se ei ole kuitenkaan mitään vaarallista. Joukon keskellä häärivät sotilaat ne vain tavan takaa ojentavat kiväärinsä ylös ja laukaisevat, pitääkseen yllä vallankumouksellista mielialaa sekä samalla osottaakseen, että nyt vallitsee svaboda ja ettei kukaan upseeri rohkene heitä sellaisesta kieltää.