Huomioni kiintyy muutamaan sotilas-tavarissiin, joka pistinniekka kivääri kädessään huojuu ja hoilaa ihmisjoukossa. Otan häntä hihasta ja kysyn, mitenkä sodan laita on tällä haavaa ja onko rauha tekeillä.
— Tshort jejo snajet — piru hänen ties! — vastaa sotilaskansalainen oikealla soromnoo-sävyllä ja samassa minä huomaan, ettei hän ole ainoastaan vallankumoushumalassa, sillä nenääni pistää sangen vahva viinan löyhkä.
Koetan erään toverin kanssa saada meikäläisiä ryhmittymään yhteen kohti, pitääksemme jonkunlaisen kokouksen ja päättääksemme, mihin meidän olisi ensiksi ryhdyttävä. Mutta siitä ei synny mitään tolkkua. Kun saamme puolikymmentä miestä kokoon ja menemme lisää hakemaan, ovat nämä edelliset sillä välin hajonneet ja tipotiessään. Yrityksemme on yhtä turha kuin kantaa vettä pohjattomaan astiaan. Kaikki ovat kuin korkeimman asteen humalassa tai kuin mullikat, jotka keväällä ensi kerran lasketaan navetasta: kaikki kiertävät ja kirmailevat yhtenä sekamelskana, puristelevat toistensa käsiä ja hurraavat.
Vihdoin lähtee meitä toistakymmenmiehinen joukko astumaan katua eteenpäin. Mutta me olemme kuin miehet, jotka lukemattoman joukon maljoja tyhjennettyään pikku tunneilla palaavat ilopaikasta kotiin. Jokainen on omituisen huumeisen unheen vallassa ja omia päähänpistojaan seuraten hajaantuvat miehet eri suunnille…
Lopulta minun seurassani on yksi ainoa suomalainen, nuori pohjalainen ylioppilas. Tosin häntä ei ulkokuoresta luulisi akateemiseksi kansalaiseksi, sillä hänen verhonaan on vanha ja ohut kesäpuku, jalassa kuluneet pieksut, päässä lippalakki, avokäsin ja kaula paljaana. Kylmä hänellä on, niin että nenä punottaa. Hän on siinä asussa kuin hänet on vangittu Ruotsin rajalla, hänen pyrkiessään kotimaahan. Shpalernajaan on hänet tuotu vasta pari päivää sitten.
Nautinto on suuri saada näin ilman peräänkatsantoa liikkua ulkona, samoilla pitkin suurkaupungin katuja ja sukeltaa uppo-outoon kansamereen. Väkeä liikkuu runsaasti kaikilla kaduilla, ihmiset tervehtivät ja onnittelevat toisiaan ja kaikkien kasvoilla on vapautunut, onnellinen ilme.
Kulkeudumme päivänpaisteiselle Nevskin Prospektille, jota pitkin soljuu taajat väkijoukot, etupäässä sivistyneistöön kuuluvaa yleisöä. Sen keskuudessa vallitsee hilpeä, innostunut mieliala, hymyilevien naisten valkoiset hampaat loistavat kilpaa punaisten rusettien kanssa, joita näkee jo useimpien rinnassa. Pelosta ja epävarmuudesta ei väkijoukoissa huomaa jälkeäkään. Kaikki tekee sen vaikutuksen, että vallankumous on ainakin Pietarissa, voitollisesti läpäissyt.
Taistelu ei silti vielä ole lopussa. Kiihkeää ammuntaa kuuluu eri puolilta kaupunkia: kiväärit ja kuularuiskut ratisevat sekaisin ja aina väliin jymähtää kanuunanlaukaus. Sivilipukuisten miesten näkee, varsinkin syrjäkaduilla, kantavan julkisesti aseita: kiväärejä, miekkoja, pistimiä, revolvereja. Keskenkasvaneilla poikasillakin näkee kellä karbiinin, kellä paljaan pajunetin. Tuleepa muutamalla kadulla vastaamme tyypillinen suurkaupungin hamppari, syfilistinen naamataulu iloisessa irvistyksessä, suupielessä mahorkkasavuke ja kävelykeppinä — paljas ratsuväen sapeli. Siis sanskulotti Jumalan armosta!
Sotilasjoukkoja, mikä paremmassa, mikä huonommassa järjestyksessä, marssii eri suuntiin. Joukkojen johtajina on tavallisesti aliupseereja ja vääpeleitä, harvemmin nuoria vänrikkejä tai luutnantteja, joiden rinnassa aina loistaa kauas näkyvä punainen rusetti. Väliin karkaa eteenpäin hurjaa laukkaa kasakkajoukkoja, niin että maa tömisee. Kaikkialla risteilee mitä erilaisimpia varustettuja autoja: suuria rämisten liikkuvia kuorma-autoja, joissa seisoo tiheässä tungoksessa joukko kivääreihinsä nojaavia "jakobiinejä" punaisine lippuineen, raskaasti, ikäänkuin röhkien eteneviä, jättiläiskoppakuoriaista muistuttavia panssariautoja, joiden ampumarei'istä pistävät näkyviin konekiväärien suut, sekä siroja, umpinaisia punaisen ristin autoja sanitääreineen ja laupeudensiskoineen.
— Mutta mitäs tuo nyt on?