Ällistyneenä pysähdyn katukäytävälle ja tuijotan muutamaan ensinmainitunlaatuiseen kuorma-autoon, joka punaisten lippujen hulmutessa kiitää ohitsemme. Eikö siinä hurjapäisen jakobiinijoukon keskellä seiso yksi oman pöytäkirjaryhmäni nuorukaisista, hinterä ylioppilas B., hän, jonka piti saada tuomionsa helmikuun seitsemäs päivä? Ihan totisesti se on hän! Ja kuinka hänellä silmät loistavatkaan, kun hän pitelee kädessään lähes itsensä mittaista kivääriä!
Myöhemmin tavatessani hänet Suomen asemalla saan kuulla, ettei tämä ollut mitään näköhäiriötä, vaan että hän tosiaankin oli ollut "hiukan huvittelemassa."
Alamme vähitellen soljua Suomen asemaa kohti.
Shpalernajaa lähestyessämme näemme entisiltä asuinsijoiltamme kohoavan taivasta kohti mahtavan savupilven. Varsinkin näkyy oikeuspalatsin puoleisessa osassa riehuvan tuli, valtavien liekkien lyödessä ulos suurista ikkuna-aukoista. Näky on pumpulia meidän sydämillemme, sillä hajoavathan siellä m.m. hra Mashkevitshin uurastusten hedelmät, ne laajan laajat pöytäkirjat liitteineen kypeninä ilmaan.
Oikeuspalatsia vastapäätä olevan arsenaalin akkunat on rikottu ja portit auki murrettu. Sieltä ovat varmaankin peräisin ne aseet, joita näkee niin viljalti siviliväestön huostassa.
Nevan rantaa lähestyessämme näyttää siltä kuin joutuisi Liteinin silta siinä tuokiossa taistelunäyttämöksi. Toisella puolen on joku joukkokunta ja sitä vastaan ryhmittyy toinen tälle puolen. Keskikaupungilta tulla huristaa automobiili toisensa jälkeen, sillan päässä kaartavat ne soveliaaseen asentoon, kiväärien ja kuularuiskujen suut valmiina syöksemään tulta sillan toista päätä kohti.
Asetun toverini kanssa pitkin rantakadun reunaa kulkevan kiviaidakkeen taa suojaan mahdolliselta kuulasateelta. Mutta yhtäkkiä selviää uhkaava tilanne, rauhallinen yleisö alkaa jälleen liikehtiä sillalla ja virran mukana solumme mekin kotoiselle puolen Nevaa.
Suomen asemaa lähestyessämme huomaamme sen edustalla pari tuttua toveria. Ne ovat siinä ottamassa vastaan kaupungilta valuvia suomalaisia ja neuvomassa heitä asemapihalle, missä rautatieläiset ovat luovuttaneet meille useita toisen luokan vaunuja tilapäisiksi kortteereiksi.
Siellä tapaamme jo suuret joukot miehiä koolla. Ja ihanaltapa tuntuu istahtaa suomalaisen toisen luokan vaunun hyllyvälle sohvalle, joka puolella onnea säteileviä, vilkkaasti juttelevia kohtalotovereita. Syötävääkin ovat jo ehtineet hankkia ja ahnaasti käymme voileipään käsiksi.
Siinä sohvankulmassa lojuessani, kädessä voileipä, ilmestyy eteeni nuori herrasmies, ojentaa kätensä ja sanoo tuttavallisesti: — terve! Katson kättä antaessani kysyvästi ja vasta hyvän tuokion perästä tunnen: sehän on oman pöytäkirjaryhmäni miehiä, medisiinari S. Mutta kuinka muuttuneessa asussa! Parta on kokonaan hävinnyt, päällä on hänellä uuden uutukainen palttoo turkiskauluksineen ja päässä komea kriminnahkainen lakki. Se veitikka on siis ehtinyt hankkia itselleen rahoja, käydä parturissa ja pukukaupassa sekä kaiken päälliseksi ollut mukana vallankumousta edesauttamassa, mistä on puhuvana todistuksena kivääri, jota hän uljaasti kantaa kädessään.