— Mitä te etsitte? — kysyy R.
— Paria santarmia, jotka ovat kätkeytyneet asema-alueelle, — vastaavat sotilaat.
— Me olemme suomalaisia vankilasta vapautettuja, — selittää R.
— Harashoo! — sanovat sotilaat ja poistuvat.
Hm! Totisesti ovat nyt osat vaihtuneet! loikoilemme huolettomina julkisessa paikassa, samalla kuin santarmit saavat henkensä edestä lymyillä. Ja kyllä nyt onkin aika, jolloin kuuluisan ohranan miehillä on syytä huutaa vuorille: langetkaa meidän päällemme! Kaikkialla heitä etsitään ja armotta surmataan.
Kun Jussi V. muutamana päivänä palaa kaupungilta ja minä tiedustan, missä hän on ollut, vastaa hän:
— Olin vähän poliiseja jahtaamassa.
— No saitko monta pudotetuksi?
— Olisihan niitä saanut, mutta ei ollut asetta. — — —
Lämpimään kiitollisuuden velkaan saattoi meidät vankilasta päässeet Suomen rautatieaseman henkilökunta. Suomalaiseen sivistyneistöön kuuluvain suhtautuessa meihin hieman kuin ruton saastuttamiin, varustautui mainittu henkilökunta heti maanantaina rohkeasti ja auliisti ottamaan meidät huostaansa. Keskuudestaan keräämillään varoilla panivat he meitä varten pystyyn ruokatarjoilun yhdistyksensä huoneistossa aseman vieressä. Siellä ovat meille koko sen viikon, jonka olemme pakotetut vielä Pietarissa viettämään, ilmaiseksi tarjolla oivalliset ateriat. Ja nautinto onkin saada pitkästä aikaa syödä kotoista ruokaa kuoriperunoineen ja kaurapuuroineen. Tässä suhteessa tulkitsi iäkäs kanttori Palmu varmaankin meidän kaikkien tunteet, kun hän ensi kerran aamiaispöydän ääreen tullessaan ja puolinenällä lepäävien sankalasiensa yli silmäillessään pöytää pani kätensä ristiin ja julisti korkealla paatoksella: