— No Jumalan kiitos, että näkee vielä silakkaa ja kaurapuuroa!
Mutta rautatieläisten vieraanvaraisuus ei supistunut tähän ruuan tarjoiluun, jota heidän naisväkensä hoiti, vaan he tarjosivat lisäksi meille ilmaiset asunnot perheissään. Siten sain minäkin jo seuraavana päivänä kortteerin erään vaihdemiehen siistissä ja miellyttävässä asunnossa ja nautintopa oli viettää seuraava yö kunnollisella vuoteella puhdasten lakanain välissä.
Kiitollisuuden ja kunnioituksen tuntein tulee varmaankin jokainen Shpalernajasta vapautunut suomalainen kauan muistamaan sitä alttiutta, vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä, mitä Suomen aseman henkilökunta osotti meille tuon viimeisen Pietarissa vietetyn viikon kuluessa. — — —
Onnen tunnettani sumentaa käsikirjotusteni kohtalo. Eräänä päivänä tuo provisori S., joka on käynyt Shpalernajassa sekä pistäytynyt minunkin kopissani, siellä olleet kirjani sekä vihkon, jossa on uuden romaanini alku. Tämä herättää minussa heikkona kyteneen toivon kipinän ilmiliekkiin ja muutamien tuttavain kera lähden nyt itsekin entistä olinsijaani katsomaan.
Koska vankila heti tyhjentymisensä jälkeen on joutunut rosvojen temmellyspaikaksi, on sen porteille asetetta sotilasvartiat. Mutta kun mukanamme olevat naiset livertelevät heille kauniita sanoja, pääsemme sisälle.
Hävityksen kauhistus kohtaa meitä joka askeleella. Sisäpihalla on kaikki puuaine palanut. Käytävissä on hujanhajan kaikenlaista puoleksi palanutta törkyä. Siellä täällä on vesijohtotorvia rikottu ja puoleksi jäätyneinä puroina lorisee vesi pitkin lattioita. Suuri joukko akkunoita on rikottu.
Kopistani on tietysti kaikki tyyni mukaan kelpaava rosvottu: alusvaatteet, sukat, pyyheliinat, tyynynpäälliset, viltti. Lusikan, suola-astian ja jumalankuvan pistän taskuuni muistoksi. Saman kohtalon ovat luonnollisesti saaneet toverinikin vaatetavarat, sillä hänkään ei ottanut mitään mukaansa.
Osastonvartian nurkassa on lattialla kasa puoleksi palaneita papereita ja vihkoja. Muutamat kansien jäännökset ovat aivan samannäköiset kuin minun käsikirjotusvihoissani. Ahdistunein sydämin alan niitä tutkistella, mutta omistani en löydä jälkeäkään. Kun joku meistä tietää vankilan varastohuoneen, menemme sinnekin katsomaan. Mutta se tarjoaa vieläkin toivottomamman näyn: paljaat, nokeentuneet tiiliseinät ja lattialla metriä vahvalti tuhkaa!
Viimeisimpänä toivonani on osastonvartia. Kun saisin hänet käsiini, että voisin kuulla käsikirjotuksistani! Jos olisi vähänkään toiveita niiden tallella olosta, lupaisin hänelle vaikka pari sataa ruplaa, jos hän voisi toimittaa ne minulle takaisin.
Ilmestyypä sitten pääkortteeriimme Massisen veljesten seurassa vartia Omnapuu. Häneltä saan kuulla, missä osastonvartia, ukko Afanasjev — nyt vasta saan hänen nimensäkin tietooni —, tätä nykyä asustaa. Saatuani Jussi V:n ja lääket. kandidaatti L:n tovereikseni lähdemme iltahämärissä etsimään asianomaista taloa, joka on Shpalernajakadun varrella, lähellä vankilaa.