Kuin pommi putoaa tämä uutinen eräänä aamuna keskellemme rautatieläisyhdistyksen talolla. Silmänräpäyksessä ovat kaikki liikkeellä, rientäen asemalle.
Asemahuoneisiin ja -sillalle ei sivullisia lasketa ja meidän täytyy pysähtyä aseman edustalla olevalle pienelle torille. Sinne on kerääntynyt jo melkoinen joukko yleisöä, sekä sotilaita että siviliväkeä. Muuan nokkela, venäjän taitoinen meikäläinen kiertelee sotilasten joukossa selittämässä, että Seyn on kaiken sen pahan alku ja juuri, mitä Suomessa viime vuosina on tapahtunut ja kuinka hän on Suomessa koettanut näytellä kuningasta.
— Revitään se palasiksi! — kiihtyy jo muuan harmaatakki.
— Ei huolita, vaan menköön herja duuman tuomittavaksi, — estelee kiihottajamme.
Väkijoukossa syntyy liikettä ja aseman portaille ilmestyy Seynin tuttu, vastenmielisyyttä herättävä haahmo. Hänen seurassaan on hänen rouvansa ja Borovitinov, kaikki kolme merisotilaista muodostetun vartiaston ympäröiminä. Kulkue pysähtyy hetkeksi portaille ja Seyn tuntuu vartiastoa komentavalta upseerilta tiedustavan hevosta tai automobiilia. Mitään sellaista ei kuitenkaan ole näkyvissä.
— Vai hevonen! — huutavat sotamiehet. — Kävele, sika, onhan sinulla paksu niska!
Alistunein ilmein tyytyy upseeri joukon komentoon, joku takana olevista sotilaista tyrkkää Seyniä selkään ja niin lähtee kulkue liikkeelle. Samalla puhkeaa torille kokoontunut väkijoukko, jonka halki kulkue etenee, mitä moniäänisimpään haukuntaan ja ulvontaan.
Yöllä on ollut ankara lumipyry ja kaduilla on korkeita kinoksia. Tahallaan mutkittelee vartiasto sellaisten kautta, niin että vangit saavat väliin polviaan myöten kahlata lumessa. Seyn on kalpea ja näyttää purevan hampaansa lujasti yhteen. Vihellysten ja herjausten keskeltä erottaa huutoja sellaisia kuin: "Sabaka! Tsar Finlandi!"
Niin vastenmielistä kuin onkin nähdä yksinäisiä ihmisiä kansajoukon häväistyksen esineenä ja niin helposti kuin myötätunto sellaisissa tapauksissa kiepahtaakin uhrin puolelle, niin tällä kertaa ei ainakaan kukaan meistä suomalaisista tunne muuta kuin silkkaa tyydytystä, nähdessään tuon isänmaansa monivuotisen pyövelin, jonka pelkkä ulkomuotokin todistaa jo raakuutta ja häikäilemättömyyttä, alennettuna ja solvattuna marssivan kohti vankilaa. Eikä hänen vaimonsakaan, tuon Isebelin kohtalo, herätä meissä hituistakaan sääliä.
Jos kellään, niin on Frans Albert Seynillä syy tällä haavaa huudahtaa: