— Sudjan luo, se shiun tutkii, ootko syyllinen vai syytön.
Ymmärrän, että tässä on matka tutkintotuomarin eteen, karaisen mieleni ja astun käytävään. Siellä ottaa minut lähettivartia huostaansa, kuletaan jälleen monimutkaisia käytäviä, kunnes saavutaan kansliaosastoon, missä minut yöllä kirjoihin merkittiin.
Täällä on kova liike ja äänten sorina. Minut osotetaan seisomaan käytävän perukkaan, jonka sulkee rautainen säleportti. Kaksi muutakin vankia on täällä nuotan perukassa. Toinen on selvästikin japanilainen, solakka laiha mies, päällään alemman venäläisen meriupseerin puku. Toinen sivilipukuinen herrasmies tuntuu niin suomalaiselta. Kaikkien meidän silmissämme palaa tutustumisen halu, mutta yksi vartioista tähystää portin takaa meihin lakkaamatta eikä yksikään meistä uskalla virkkaa sanaakaan.
Vasta paljon myöhemmin, vallankumouksen päivinä, saan kuulla tuon Aasian pojan elämäntarinan hänen koppitoveriltaan, joksi oli joutunut eräs suomalainen lääketieteen kandidaatti. Tulin silloin tietämään, että hän oli syntyjään korealainen ja kuuluen salaliittoon, jonka tarkotuksena oli Korean vapauttaminen Japanin herruudesta, oli hän aluksi mennyt japanilaiseen merisotaväkeen sekä maailmansodan puhjettua siirtynyt Venäjän laivastoon, voidakseen sillä suunnalla toimia isänmaansa vapauttamisen hyväksi. Japanilaisen poliisin toimesta oli hänen kuulumisensa korealaiseen salaliittoon käynyt kuitenkin ilmi ja hänet oli vangittu. Ja niinpä nuo kaksi sorretun kansan poikaa maapallon vastakkaisilta puolilta joutuivat samanlaisista separatistisista pyrkimyksistä syytettyinä istumaan samassa Shpalernajan kopissa, missä he, englantia keskustelukielenään käyttäen, harjottivat aikansa kuluksi poliittista kannunvalantaa tai punoivat karkaussuunnitelmia.
Nimeäni huudetaan ja kun eräs vartioista on todennut henkilöllisyyteni, saan minä asettua kahden sotilaan väliin. Miekat paljastuvat ja: eteenpäin mars! Kuljemme ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan. Kun yksi käytävä loppuu, aukenee toinen eteen. Osa niistä on selvästikin maan alla, pimeitä, holvikattoista ja niin mataloita, että täytyy kumarassa kulkea eteenpäin. Se on mitä monimutkaisin labyrintti ja väliin pysähtyvät saattajani epävarmoina, mille suunnalle kulkea. Ilma on painostava ja ummehtunut, minä olen matkan jäleltä vielä huonovointinen ja seuraan horjuen äänettömiä saattajiani, joiden kasvonpiirteet vinohkoine, unisine silmineen ilmaisevat selvästi aasialaista syntyperää.
Sivuutamme jonkun erityisen vankilaosaston. Rivi synkeitä ovia ja useimpien edessä vartia aivan toisenlaisessa asussa kuin siellä ylempänä: päällään pitkä, jalkapöytiin ulottuva kauhtana ja vyöllä avainkimppu. Pitkine vaahtopartoineen ne ovat kuin joitakin museokuvia Iivana Julman ajoilta. Mutta miltä mahtanevat näyttää heidän vartioitavansa, noiden synkeiden ovien takana nääntyvät ihmiset? Mieleeni kohoaa kuva luurangoksi laihtuneista, toivottomuuteensa tylsistyneistä miehistä, joiden tukka, kynnet ja parta ovat vuosikausia ilman hoidotta kasvaneet…
Vihdoin muuttuu sokkelokäytävä ilmavammaksi ja me tulemme oikeuspalatsin avaraan eteishalliin. Sen läpi kuljettuamme pysähdymme muutamassa sivukäytävässä ovelle, jonka kilvessä suurin kirjaimin seisoo nimi: Mashkevitsh.
Hetkisen pysähdys ja sitten ovesta sisään.
Sivuseinällä on vihreäverkainen pöytä, jonka takana istuu pitkään takkiin puettu, vilkaseleinen kalvakka herra, jonka heti arvaan Mashkevitshiksi. Häntä vastapäätä istuu lyhyentanakka, upseeripukuinen kaljupää mies, jolla on hyväntahtoiset kasvonpiirteet ja jonka minä arvaan tulkiksi.
Ääneti viittaa tutkintotuomari minua istumaan pöydän lähelle, mitä minä mielihyvin noudatan, sillä tuskin jaksan enää seisoallani pysyä. Molemmat murjaanit miekkoineen saavat paikan minun takanani. Ja sitten alkaa kuulustelu. Ensin tietysti nimi, eikä vain omani, vaan vanhempaini, isovanhempaini, vaimoni ja lasteni nimet. Sitten: ikä, uskonto, alamaisuus…