Viimemainitun johdosta syntyy tutkintotuomarin ja tulkin välillä pieni
kinastus, joka antaa minulle aihetta tehdä erinäisiä johtopäätöksiä.
Tulkki selittää, huolimatta asiaa minulle ollenkaan kääntää, minut
Suomen alamaiseksi. Mutta silloin kohauttaa hra Mashkevitsh
hermostuneesti olkapäitään: Ei suinkaan, vaan Venäjän alamainen!
Kummastuneena väittää tulkki edelleen vastaan, mutta siitä hermostuu
Mashkevitsh entistä pahemmin: eihän toki voi olla puhetta muusta kuin
Venäjän alamaisuudesta!
— Nu da! — virkkaa tulkki alistuvasti ja tyytyväisenä merkitsee
Mashkevitsh minut papereihinsa Venäjän alamaiseksi.
Näen nyt selvästi, minkä hengen lapsia arvoisa tutkijani on ja tajuntaani kohoaa käsite: novoje-vremjalainen. Tulkin esiintyminen tekee minuun päinvastoin turvallisen vaikutuksen, minkä lisäksi kielenkäytöstä olen huomannut hänet suomalaiseksi.
Näin minut siis, itseeni lainkaan vetoamatta, ilman muuta merkittiin ryssäksi! Aito venäläistä mestarijuridiikkaa! Jos minut pöytäkirjaan olisi merkitty Suomen alamaiseksi, olisi se tuottanut yhtä ja toista pikku häiriötä muistuttamalla, että Suomella on erikoisasemansa ja omat perustuslakinsa, jotka takaavat jokaiselle suomalaiselle oikeuden tulla omassa maassa ja omien lakien mukaan tuomituksi. Siksi: hiiteen käsite "Suomen alamainen!" Nythän eletään yhdenvertaisuuden ja yleisvaltakunnallisuuden aikaa. Ne suuret sanat, joita Venäjä yhdessä toisten liittovaltain kanssa toitottaa pienten kansain oikeuksista, saavat jo sinänsä riittää.
— Oletteko kuullut, että suomalaisia on mennyt Saksan armeijaan? — alottaa hra Mashkevitsh yhtäkkiä varsinaisen keskustelun.
— Olen kyllä kuullut huhuttavan, että joitakin ylioppilaita olisi mennyt vapaaehtoisina Saksan armeijaan.
— Ketä ylioppilaita olette kuullut mainittavan? — takertuu hän vastaukseeni.
— Olen kuullut asiasta yleensä lörpöteltävän kahviloissa ja kaduilla, mutta mitään nimiä en ole kuullut mainittavan.
— Oletteko kuullut puhuttavan Lochstädterin leiristä Saksassa?
— En.