Seuraava keksintöni on pikimusta, luteen kokoinen ja tavattoman vikkelä russakkalaji, jota on hyvin työläs saada kiinni. Ja sitten: kaikenlaisia värivivahduksia lumivalkoisen ja pikimustan välillä. Samoin eri suuruuksia pienestä pikimustasta lähtien suuriin, hitaasti liikehtiviin ja limaisiin hirviöihin saakka.
Ne lisääntyvät, etupäässä kai sisäänmuuttojen kautta, tavattoman nopeasti ja muuttuvat suoranaiseksi maanvaivaksi, sillä ruokia ja ruoka-astioita on niiltä miltei mahdoton suojata. Niiden tutkiminen ja lajittelu ei tuota minulle enää mitään mielenkiintoa, minkä vuoksi julistan niille säälimättömän sodan. Kun kaljuseinäisessä kopissa ei ole minkäänlaisia rakoja, mihin ne voisivat piilottua, pääsen minä verrattain pian aseman herraksi. Loput pakenevat kauhuissaan ovenrakojen ja ilma-aukkojen kautta.
Mutta ei ole mikään mieluinen asia ottaa hengiltä tuollainen suuremman lajin ruskeamekko. Kun viskaa sellaista otusta tulitikkulaatikolla, räiskähtää sieltä kylmä lima vasten silmiä, ellet arvaa asettua tarpeeksi pitkän välimatkan päähän.
Tällaista yleistä russakkajahtia seuraa parin tai kolmen päivän rauha. Mutta sitten alkavat oven raossa viplotella uusien vakoilijain tuntosarvet ja pian vilisee niitä jälleen kaikilla seinillä. Alakerran käytävässä olevat valtaiset jauhosäkkipinot tarjoavat niille mukavia sekä ruoka- että piilopaikkoja ja sieltäkäsin lähettelevät ne siirtokuntia ympäri vankilaa. Taistelu niitä vastaan pysyvän rauhan saavuttamiseksi on aivan toivotonta.
Toisinaan syvennyn tuollaisen ruskeakauhtanaisen otuksen liikkeitä seuraillessani miettimään, mikä russakan ja venäläisen sitoo niin kiinteästi toisiinsa. Kun teekeittiönkin sanotaan olevan kiinalaista alkuperää, (toisinnon mukaan taas ainoa kone, jonka venäläinen on keksinyt), jääpi jälelle ainoastaan russakka, joka on puhtaasti venäläinen ilmiö. Se viihtyy niin mainiosti venäläisen läheisyydessä ja seuraa häntä uskollisesti kaikkialle. Jos uudenaikaiseen helsinkiläiseen kivitaloon ilmestyy russakka, on se varma meikki siitä, että samassa talossa asuu venäläinen perhe. Tai päinvastoin, jos suomalaiseen kaupunkitaloon asettuu venäläinen perhe, olkoon kuinka hienoa herrasväkeä tahansa, ilmestyy kohta näyttämölle myöskin russakka.
Kuinka se muuan juttu nyt olikaan? Eräällä helsinkiläisellä herrasväellä oli kutsut. Vierasten istuessa illallispöydässä ilmestyi siihen kaikkein nähtäville russakka. Skandaali olisi ollut valmis, ellei talon isäntä olisi pelastanut piinallista tilannetta rauhallisesti ilmaisemalla, että samassa porraskäytävässä asuu venäläinen herrasväki.
Täytyyhän näin ollen russakalla ja venäläisellä olla joku kiinteä psykologinen yhteys. Ja eikö tuossa pehmoisessa laumaoliossa, joka tunkee kaikkialle ja miltei huomaamatta valtaa itselleen alueita, samalla kuin sen voima perustuu paljouteen ja suureen sikiäväisyyteen, eikö siinä ole paljon, mikä muistuttaa venäläisistä kansallisominaisuuksista?
Näihin russakkoloogisiin mietteisiin syventyessäni muistuu elävänä mieleeni eräs pikku tapaus menneiltä päiviltä. Istun kesäisenä iltana erään toverini kanssa Oopriksen terrassilla Helsingissä. Musiikkia kuunnellessamme kiinnittää huomiotamme venäläinen pappi, joka kävelee alhaalla ja heittelee halukkaita silmäyksiä ylös terrassille. Avarassa ruskeanvärisessä kauhtanassaan muistuttaa hän pehmeine liikkeineen hyvin suuresti russakkaa, joka tuntosarviaan liikutellen pyrkii jotakin vissiä päämäärää kohti. Ja eipäs aikaakaan, kun pappi ilmestyy terrassille, tilaa itselleen tuutingin, maiskuttaa kieltään ja pehmeitä käsiään hieroen kotiutuu siinä tuokiossa meidän maailman lasten piiriin.
Kun vartia eräänä päivänä avaa oven, että minä saan työntää rikat käytävän puolelle, lähtee luudan alta juosta vilistämään russakka.
— Aa, prusak! — naurahtaa vartia ja käypi sitten selittämään, että se on myöskin ranskaksi "prusak" ja samoin miltei kaikilla maailman kielillä.