Niin, niin, onhan siinä syytä ylpeillä, sillä onhan russakka jotakin, mitä venäläiset voivat pitää aito omanaan. — — —
Minua alkaa yhä pahemmin vaivata nälkä.
Mukanani tulleet keksit ovat jo aikoja loppuneet, joten minä aamiaiseksi ja illalliseksi saan nauttia silkkaa teetä. Limppu ei siltään maistu. Milloin illalliseksi tarjotaan tattariryynivelliä, jätän sen aamuksi, jolloin se hyytyy puuromaiseksi aineeksi. Puolittain väkisin syön sitä sitten aamuteen ohella pari lusikallista, tyhjentäen loput W.C:hen.
Pari kertaa viikossa tarjotaan illalliseksi eriskummallista sotkua, joka kaikesta päättäen on aito venäläistä kansallisruokaa. Se on valmistettu kaljasta, hapankaalista ja perunanlohkoista. Sitä tarjotaan kylmänä ja sekaan on sipullettu runsaasti raakaa sipulia. Keitoksen haju on sietämätön ja nenääni pidellen kiidätän astian suorinta tietä W.C:hen. Tuo haju on niin voimakas, että se moninkertaisen huuhtelun jäleltäkin tuntuu astiassa vielä seuraavana päivänä. Se suorastaan hypnotisoi minut, niin että joka kerta kun saan sitä illalliseksi, täytyy minun lähentää nenääni astiaan ja tunnustella, onko haju pysynyt ennallaan.
Kerran koetan onkia siinä uiskentelevat perunanlohkot erilleen, syödäkseni ne sitten leivän ja suolan kanssa. Mutta kun ne ovat hetkisen olleet valumassa ja minä vesi kielellä lähenen niitä aikeissa tyydyttää nälkääni, ammahtaa niistä niin intensiivisenä vastaani tuo tuttu haju, että se yhdellä iskulla kuolettaa ruokahaluni.
Ainoaksi ateriaksi jää näin ollen päivällinen.
Siinä vaihtelevat kaksipäiväisissä vuoroissa herne-, kala- ja hapankaalisoppa, minkä viimemainitun joukossa on myöskin jonkinlaista kalan moskaa ja mikä on maultaan tavattoman kirpeää. Sunnuntaisin tarjotaan aina makaroonisoppaa, jonka seasta saattaa toisinaan löytää pari sormenpään kokoista lihapalaakin. Kalasoppa on useimmiten keitetty silakoista ja perunoista ja ajan oloon käy se yhä ohuemmaksi, niin että se lopulta tulee jotakuinkin lähelle sitä määrittelyä, minkä eräs toverini siitä antoi: lämmintä vettä, jonka pohjalla makaa pari perunaa ja pinnalla uiskentelee yhtä monta kalan moukkua.
Toisena ruokalajina on joka päivä tuota ennen mainittua tattaripuuroa.
Kun ylös on noustava kello kuudelta ja päivällinen tarjotaan kahdentoista aikaan, ehtii siinä tulla hiukaava nälkä. Niinpä syönkin tavallisesti tuon vaatimattoman päivällisen viimeiseen tippaan, antamatta aina senkään seikan itseäni häiritä, että sopassa sattuu russakka uiskentelemaan. Mutta illan tullen alkaa nälkä jälleen herätä. Pieni kipene limpun sydäntä teen ohella tukahuttaa sen tunniksi tai pariksi, mutta sitten käy se sitä kiihkeämmäksi. Ärtynyt mielikuvitus loihtii esille kaikenlaisia ruokalajeja. Aluksi esiintyy vain vaatimattomia voileipiä, kuoriperunoita, silliä… Mutta kun olen saanut ne parhaiksi mielestäni karkotetuksi, ilmestyy jo toisaalta savustettua kinkkua, lohta, pihviä… Harmistuneena kääntelehdin vuoteella ja tavantakaa tirskahtaa lattialle kirkas sylkisuihku. Lopuksi vilisee mielessäni sekaisin kaiken maailman ruokalajeja, alkaen aito talonpoikaisesta kampsupaistista aina kilpikonnaliemeen saakka. Kun ei muusta ole apua, täytyy minun kiepahtaa ylös, hypistää kipene limpunsydäntä, nauttia se suolaan kastettuna ja sytyttää sen päälle paperossi. Se saa mielikuvituksen hiukan tyyntymään, kutsumattomat vieraat ruokalajien muodossa häipyvät näkyvistä ja vihdoinkin, siinä puoliyön tienoissa, saan unen päästä kiinni.
Eräänä päivänä päivällisaikaan ojentaa vartian univormuun puettu mies oviluukusta pari kupariastiaa, antaen samalla vilkkain elein minun ymmärtää, että niiden sisältö on tyhjennettävä omiin astioihini. Toisessa on hyvältä tuoksuvaa soppaa, toisessa juottovasikan lihasta valmistettu n.s. perhepihvi kermakastikkeen kera.