Uh, kuinka minä vihaan sinun likaasi ja sinun niljakkuuttasi, sinä pienten kansain röyhkeä sortaja, joka koulujen sijasta ylläpidät vankiloita ja jolla solmupiiska on ylimpänä lakina! — — —
Heltiämättä rapisee sade himmeihin ikkunaruutuihin. Vitkalleen alkaa lokakuinen lauantai-ilta hämärtyä ja työläästi kuluvat tunnit. Yhä pahemmin alkavat taasen vilun ja kuumeen väreet puistattaa ja minä istun käppyrässä pöydän ääressä, odotellen hetkeä, jolloin kipjetok-huuto ilmaisee, että tulossa on kuumaa teetä sekä tilaisuus kuoppautua vuoteeseen.
Mutta sitä ennen alkaa lukko yhtäkkiä kirskua, ovi työnnetään auki ja koppiini tulla heiskahtaa pitkän solakka, nuori mies, jolla on selässään samantapainen lakanaan kääritty mytty kuin tatarilaisilla kaupustelijoilla.
— Sdravstvyijte! — tervehtii hän minut huomatessaan iloisesti.
Ensimäinen ajatus, joka kuumeesta tahkeissa aivoissani syntyy, on se, että tulija on kaupustelija. Seuraavassa hetkessä äkkään sen kuitenkin mahdottomaksi, varsinkin kun vartia on heti pussiniekan sisään astuttua vetänyt oven kiinni ja vääntänyt lukkoon.
Hapuilen kohmettuneiden aivojeni lokeroista muutamia venäläisiä sanoja, joita Trastin kielioppaasta olen sinne päivittäin siirrellyt, panen niistä hätäpikaa kokoon jonkunlaisen lauseen, jolla tiedustelen, onko tarkotus, että hän jää minulle koppitoveriksi.
— Da, da! — kuuluu iloinen vastaus.
Hän katselee mihin laskisi myttynsä, mikä kaikesta päättäen sisältää koko hänen irtaimistonsa. Kun hän viittauksestani on sijottanut sen istuinlevylleni, vetää hän sieltä esille tupakkalaatikon, jossa on tyhjiä paperossin hylsyjä, tupakkaa sekä kourallinen valmiita paperossia.
Savukkeita sytyttäessämme tarkastelen häntä lähemmin. Hän on siististi puettu, kasvot ovat avonaiset ja valistuneet ja ruskea, pitkähkö tukka on kammattu samalla tavoin kuin näkee Gogolin muotokuvissa.
— Vyj studjent? — kysyn, sillä minusta tuntuu mitä luonnollisimmalta asialta, että venäläinen valtiollinen vanki on ylioppilas.