— Njet, rabotshij, — vastaa hän antaen muutamalla vikkelällä, vasaroimista ja viilaamista kuvaavalla eleellä tietää, että hän on metallityöläinen.
Katselen häntä kummissani, sillä en ole luullut venäläisen työmiehen noin sivistyneeltä näyttävän. Olen heitä kuvitellut suunnilleen samanlaisiksi kuin ne lättälakkiset, limppua ja suolaa haukkaavat musikat, joiden paita housujen päällä olen nähnyt kesäisin Helsingin katuja kiveävän.
Tämä toverini on varmaankin harvinainen poikkeus, mietin itsekseni, samalla kuin ryhdyn jatkamaan tuttavuuden rakentamista. Hän on neljänkolmattavuotias, naimisissa oleva mies, nimeltä Semen Jegorovitsh Kalashnikof. Syntyään on hän talonpojanpoika Aksininan kylästä Moskovan kuvernementtiä, siis oikein sydänvenäläinen. Mutta hän on ollut jo monet vuodet Pietarissa työmiehenä ja täällä suurkaupungissa on hän nähtävästi sivistyksensäkin saanut. Hänellä on kaksi velimiestä, joista toinen on merisotilaana Itämeren laivastossa, toinen taas maasotilaana Pietarin varusväessä. Itse hän, puolueeltaan sosialivallankumouksellinen, on vältellyt sotapalvelukseen joutumista ja oleskellut väärällä passilla toisilla paikkakunnilla. Sen vuoksi on hänet vangittu viime huhtikuussa ja siitä saakka on hän istunut tutkintovankina täällä Shpalernajassa. Hänellä on ollut koppi kuudennessa kerroksessa, mutta äsken oli vartia tavannut hänet naputtelemasta seinän takana olevalle naapurilleen, minkä vuoksi hänet on siirretty tänne kerrosta alemmas. Lisäksi on päällikkö tuominnut hänelle vuorokauden karsseria: säkkipimeä, russakoista kuhiseva koppi, jossa saa maata paljaan puun päällä sekä syödä vettä ja leipää.
Mutta iloinen hän on, päästyään puolivuotisen erakkoelämän jälkeen toisen kanssa yhdessä asumaan. Hän viheltelee, rallattaa, tekee vikkelöitä tanssipyörähdyksiä ja nostaen tavan takaa kaksi sormea ilmaan huudahtaa:
— Vjeeselo! — millä hän tahtoo ilmaista, että on niin hauska, kun meitä on kaksi.
Niin, hauskalta se tuntuu minustakin, vaikka minun iloni ei pursuakaan niin välittömästi esille kuin slaavilaisen toverini. Niin tyyneltä ja jurolta kuin hänestä näyttänenkin, kuohuu mielessäni monenlaisia tunteita, ja vilkkaina risteilevät päässäni ajatukset siitä, mitä kaikkea hyvää tämä odottamaton koppikumppanuus voi minulle tuottaa. Että aikani tulee hauskemmin kulumaan ja että olen täten saanut oivallisen tilaisuuden harjotella venäjänkieltä, se ainakin on varmaa. Mutta toisaalta on myöskin varmaa, että hän häiritsee minua kirjallisessa työssäni, jota paitsi alituinen toistensa seurassa eläminen voi lopulta ruveta perinpohjin kyllästyttämään. Kullakinhan on omat pikku omituisuutensa ja maneerinsa, jotka ajanoloon ovat omiaan toista hermostuttamaan. Tunnen itseni siinä suhteessa varsin herkäksi enkä ylioppilasvuosina sen vuoksi mielelläni ottanut itselleni asuintoveria. Mutta tässä tapauksessa ei ole minun vallassani muuttaa olosuhteita ja niin ollen on minun viisainta ottaa asia sen parhaimmalta puolelta.
Toinen kysymys on, piileekö siinä joku tarkotus, että hänet on työnnetty minulle koppitoveriksi. Eihän vain tämä vasta ilmestynyt "tavarissi" ole Mashkevitshin miehiä, jonka tehtävänä vallankumoukselliseksi naamioituneena on urkkia minun asioitani? No, sehän olisi vain omiaan luomaan jännitystä näihin uusiin olosuhteisiin eikä minua lainkaan huoleta sellainen mahdollisuus, että hänet olisi urkkijana minun toverikseni tupattu.
Kopin ovi avataan jälleen ja pari likaisiin hurstihousuihin puettua rikosvankia tuo toverilleni jakkaran ja makuulaverin patjoineen. Edellinen on puiseva, nelikulmainen renkku ilman selkänojaa, jälkimmäinen laudoista kokoon kyhätty kansi, jonka toinen pää lepää pukin varassa, toinen minun alaslasketun rautasänkyni nojassa. Joudumme täten makaamaan samalla seinustalla, päät yhteenpäin.
— Kipjetok! — alkaa käytävästä samalla kaikua tuttu huuto ja meille tulee kiire panna teevehkeemme kuntoon.
Toverillani ei ole lainkaan teekannua yhtä vähän kuin kuppia tai lasiakaan. Hän on pannut teelehdet juomakannun pohjalle, ottanut kuuman veden siihen päälle ja teen vähän laskeuduttua juonut sen samasta astiasta. Nyt tarjoan minä oman teekannuni yhteisesti käytettäväksi ja siitä saa toverini kaataa "krushkaansa" oman osansa. Kiehuvaa vettä otamme tietysti kaksinkertaisen määrän kuin mitä minulta on ennen yksinäni mennyt.