Minulla on paastoamista jatkunut näihin saakka, t.s. olen elänyt yksinomaan talon ruualla. Mutta joitakin päiviä sitten olen saanut kuitin, joka ilmaisee, että tililleni on vankilan kansliaan jätetty sata ruplaa rahaa. Luonnollisesti se on saanut minut ryhtymään ruuan parannuspuuhiin. Ensi tiistaista lähtien rupean saamaan parempia päivällisiä, jotka maksavat kuusikymmentä kopeekkaa kerralta, sekä nisuleipää ja maitoa. Mutta siihen saakka kestää vielä paastoa. Kun nälkä on käynyt kipeimmäksi aina iltaisin, olen sen tukehuttamiseksi jo parin viikon ajan käyttänyt eräänlaista leipäpaistia eli jankkia. Puuroastiaan olen sipultanut aina kappaleen limppua, ripotellut sekaan vahvasti suolaa sekä kaatanut päälle kiehuvaa vettä. Siinä muodossa olen saanut limppua syödyksi tuntuvasti enemmän kuin siltään, minkä vuoksi pyhän Antoniuksen kiusauksia muistuttavat nälkähallusinatsioonini ovat käyneet harvinaisemmiksi.
Kun teevesi on jaettu ja minä tavalliseen tapaani otan puurolautasen esille sekä alan murentaa siihen limppua, ottaa toverini suuret silmät.
— Shto eta? — kysyy hän vilpittömästi ällistyneenä.
Selitän hänelle parhaani mukaan, että tässä on kysymys illallisen valmistuksesta.
— Nje-tu! — huudahtaa hän halveksivasti, viittaa sitten suurella eleellä klosettia kohti sekä kaivaa mytystään pienen voipaketin, palan mehevän näköistä makkaraa sekä eidamerjuustoa.
— Pashalujsta, tavarishtsh! — virkkaa hän tyytyväisenä ja asettaa herkkunsa välillemme pöydälle.
Vesi herahtaa kielelleni, sillä enpä moisia herkkuja ole tähän kuolleeseen taloon tultuani nähnyt muuta kuin hengessäni.
Toverini tavarain joukosta löytyy vielä veitsikin, jommoinen vankilan ohjesäännöissä on ankarasti kielletty. Tosin se ei kylläkään ole mikään pelottava ase, onpahan vain anjovispurkin kannesta veitsen muotoon kaavailtu läkkilevy, johon varreksi on kietaistu harmaata paperia. Hellävaroin pidellen saa sillä leikatuksi, tai paremmin sanoen sahatuksi limpusta viipaleita sekä niinikään paloja juustosta ja makkarasta. Kun toverini on saanut sahatuksi tarpeelliset ilta-annokset meille kummallekin, piilotamme tuon vaarallisen aseen huolellisesti, estääksemme sen joutumasta vartian takavarikoitavaksi.
Kun me sitten, istuen vastapäätä pienen pöytälevyn ääressä, käymme käsiksi voileipään ja kullankeltaiseen teehen, tunnustan minä itselleni, että elämä kopissani on yhtäkkiä muuttunut suorastaan kodikkaaksi ja ettei voileipä ole minulle koskaan ennen maistunut niin hyvältä kuin nyt, lähes kolmikuukautisen paaston jälkeen. Toverini tiedustelee tuon tuostakin, pidänkö minä hänen makkarastaan ja juustostaan ja minä vakuutan vakuuttamasta päästyänikin, että "haroshij, otshen haroshij!"
Mieleni on siksi tulvillaan kaikenkarvaisia asioita, että lentsu on suorastaan unohtunut. Venäjänkielen taitoni huomaan ripeästi edistyvän ja norjenevan. Puhelemme teetä juodessa kaikenlaista. Muun muassa saan tietää, että toverini on vasta muutamia kuukausia ennen vangitsemista mennyt naimisiin, siviliavioliittoon, ja että hänen nuori vaimonsa, Klavdija Rusakova, jota hän, hänen kauneuttaan todistaakseen, vertaa tupakkalaatikon kannessa esiintyvään koreaan naisenkuvaan, palvelee puolentoista ruplan päiväpalkalla eräässä telefoonivälineitä valmistavassa tehtaassa. Tuosta vähäisestä palkastaan saa hän silloin tällöin kokoon viisiruplasen miehelleen tupakkirahoiksi, minkä lisäksi hän koko vankeusajan on melkein joka viikko toimittanut miehelleen ruuan parannusta voin, makkaran, kalan ja juuston muodossa. Minulle on aivan käsittämätöntä, kuinka se niin vähäisellä palkalla käypi laisinkaan laatuun. Näen elävästi edessäni tuon uskollisen raatajattaren ja alan tuntea vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan.