— Ilmottivat vain, että tässä tulee huomenna matka Pietariin.
— Soo, vai sillä lailla! — ja he katsovat minuun jonkunlaisella neuvottomalla osanotolla.
Mutta itse tunnen minä tyytyväisyyttä siitä että pääsen lähtemään. Vapaudunhan edes tästä kiusallisesta ja alentavasta vanginpuvusta, saan jälleen päälleni omat vaatteet, saan polttaa tupakkaa ja sitten matkustaa halki kesäisen Suomen. Onhan liikkeellepääsy jo sinänsä tervetullut vaihtelu, oltuani viikkomääriä suljettuna kuumaan ja ummehtuneeseen koppiin. Sitäpaitsi olen vakuutettu, ettei oloni Venäjällä muutu ainakaan huonommaksi kuin mitä se täällä on ollut sen jälkeen kuin titulus Enehjelm ryhtyi ylimmäksi vanginvartiaksi.
Pian on minulla pöydännurkalla valmiina kokonainen pinkka kirjeitä, joissa ystävilleni ilmotan edessäni olevasta matkasta. Sitten levoton, vilkasuninen yö ja käsissä on lähtöpäivä. Siinä kymmenen tienoilla tulee vartia ja kutsuu minua alas, kehottaen ottamaan matkaani kaikki kapineeni.
On keskiviikkopäivä ja vankilassa kova kiire ja touhina. Tänään kulkee postijunan mukana vankivaunu pohjoisesta etelään, ja vankilassa on otettava vastaan sen tuomia uusia asukkaita sekä passitettava sen mukaan toisia, etelään käsin meneviä vankeja. Nykyään pidätetään näet rajalla joka ainoa Ruotsista tulija, olkoon hänellä sitten kuinka selvät paperit tahansa, ja ensi aluksi tuodaan ne tänne Oulun lääninvankilaan, josta he kuvernöörin kuulustelun jälkeen siirretään kukin kotitienoilleen sikäläisten viranomaisten enempää käsittelyä varten.
Kun raskasta kapsäkkiäni raahaten vartian saattamana tulen avaraan esikäytävään, istuu ja seisoskelee siellä joukko tuollaisia rajan takaa tulleita, joiden on nyt määrä matkata eteläänpäin samassa junassa kuin minäkin. Niiden joukossa näen iäkkään ja rikkaan Pietarin juutalaisen, joka on jo viikon päivät ollut täällä vankilassa ja joka sairastaa jotakin vaikeata sydänvikaa, sekä erään rintamalla olevan venäläisen everstin rouvan, joka on palannut Ruotsista vanhempiaan tervehtimästä ja jonka olen kuullut erikoisesti katkeroituneen siitä kohtelusta, jota läänin — häpeä sanoa suomalainen — kuvernööri on ruvennut sovelluttamaan valtiollisiin vankeihin. Edelleen huomaan käytävän suulla puolikymmentä santarmialiupseeria, joiden arvaan tulevan omaksi saattueekseni ja joista yhden pöyhkeä ryhti ja miltei pikimustaksi päivettynyt naamataulu suurine nenineen herättää minussa vähemmän mieluisia tunteita.
— Kylläpä näyttivät koko murjaaneilta! — tulkitsin minä vankilan varushuoneessa tämän tunteeni vartialle, joka kaikin tavoin ja mitä myötätuntoisimmin ottaa osaa kohtalooni.
Vaihtaessani kiiruusti omia vaatteita päälleni, saapuu varushuoneeseen tirehtööri Juvelius.
— Käsiraudoissa ne aikovat teitä kuljettaa, — virkkaa hän ilman hempeitä valmisteluja. — Tänne on tullut kuvernöörin määräys, että vankilasta on lainattava santarmeille käsiraudat.
Kylmät väreet kulkivat pitkin ruumistani ja ehdottomasti kohoaa mieleeni eräs kuva vuosien takaa. Noustessani kerran Oulunkylän asemalla paikallisjunaan jouduin kolmannen luokan tupakkavaunussa istumaan vastapäätä muuatta nuorukaista, joka oli käsiraudoissa ja jota vanginvartia kuletti Helsinkiin. Nuorukainen ei tiennyt mihin katsoa ja kaikkien vaunussa olijain kasvoilla kuvastui piinallinen tunne. Olen sen jälkeen useamminkin nähnyt kahlehdittuja ihmisiä ja aina on se herättänyt minussa piinallisia tunteita. Siinä on ehdottomasti jotakin ihmisyyttä syvästi alentavaa.