Ja nytkö täytyy minun itsenikin sitä kokea?
— Pankaa nyt kaikki venäjänkielen taitonne liikkeelle ja koettakaa puhua niille, etteivät panisi teitä käsirautoihin, — neuvoo tirehtööri ja kiiruhtaa toisaalle, sillä tällaisena "rahtauspäivänä" on hänelläkin kova kiire.
Olen nyt jälleen omissa pukimissani ja ainakin sitä myöten on kaikki hyvin. Mutta ne käsiraudat — ne pimentävät kokonaan lähimmät perspektiivit.
Minut kutsutaan kansliaan, jossa ratsumestari Tsherkashenof odottaa kädessään joku plakaatti. Hänen tulkkinsa ei ole saapuvilla ja yksi minua saattamaan määrätyistä aliupseereista saa ryhtyä plakaattia tulkitsemaan. Kankeasti se käy, mutta tuleehan siitä jotakin tolkkua. Enkä minä sitäpaitsi kykene paljon kuulemaankaan, sillä käsirauta-uutinen on minut siinä määrin saanut pois tasapainosta. Sen minä kaikesta luetusta vain tajuan, että minut Pietarissa tullaan asettamaan syytteeseen niiden ja niiden Venäjän rikoslain pykäläin nojalla "kuulumisesta rikolliseen järjestöön, jonka tarkotuksena on Venäjän kanssa sodassa olevan Saksan valtakunnan aseellisen voiman avulla irrottaa Suomi Venäjän keisarikunnasta". Plakaatin on allekirjoittanut "erittäin tärkeitten asiain tutkintotuomari Mashkevitsh." Kun minäkin olen plakaatin alareunaan piirtänyt nimeni merkiksi, että se on minulle luettu ja tulkittu, on asia sitä myöten valmis.
Saatuani vahtimestarilta kelloni ja rahani sekä heitettyäni hyvästit tirehtöörille ja saapuvilla oleville vartioille, asettuvat käytävän ulko-ovella santarmialiupseerit ympärilleni, yksi joka puolelle ja itse ratsumestari etunenään. Rämähtäen paljastuvat sapelit, kukin aliupseeri asettaa sen pystyyn olkapäätään vasten ja niin lähdemme liikkeelle, tirehtööri Juveliuksen jäädessä porrasten yläpäähän kulmat rypyssä katsomaan jälkeemme.
Tänä hetkenä, astellessani tökötin hajun ja paljastettujen sapelien keskellä pölyistä tietä heinäkuun auringon räikeässä paahteessa, tunnen entistä selvemmin sen syvän alennustilan, mihin kansamme on joutunut. Vastoin hallitsijasanalla vahvistettuja perustuslakeja raahataan kansalaisistamme täten yksi toisensa jälkeen Venäjälle, kohti tuntemattomia kohtaloita, samalla kuin kansamme ja eduskuntamme täytyy näitä väkivallan tekoja voimatonna päältä katsoa. Nehän ovat kuin käsistä ja jaloista sidotut, vieläpä suukapuloilla ääntämästäkin estetyt. Eikä siinä vielä kaikki, vaan monet merkit puhuvat suoranaisesta tylsistymisestä, mihin se passiivinen tila, jolla meidän on täytynyt ulkonaiseen sortoon suhtautua, on ollut omiaan kansaamme vaivuttamaan. Onhan meillä osa yleisöä sekavassa kaunosieluisuudessaan kokonaan unhottanut sen militarismeista raaimman ja tukahuttavimman, johon meitä tallaava tsaarivalta nojautuu, muka ihmisyyden nimessä pauhatessaan saksalaisen militarismin vaarasta ja sen kukistumista toivoessaan siis samalla toivottaen voittoa oman kansansa sortajalle. Toinen osa yleisöstä, suurien varovaisten joukko, suhtautuu pelolla, epäluulolla ja tuomiten siihen kieltämättä maan jaloimpaan nuorisoon, joka sydämensä ääntä totellen on ryhtynyt aktiivisiin toimiin ja lähtenyt vieraille rannoille, valmistuakseen siellä taisteluun tsaarivallan sortoa vastaan. Entä kuinka suuri onkaan se osa kansastamme, joka tylsässä välinpitämättömyydessä isänmaansa tilaan ja suuriin maailman tapahtumiin nähden on antautunut silmittömään keinotteluun ja rasvaiseen mammonan palvontaan? Ja entä ne lukuisat naisemme miltei kaikista yhteiskuntaluokista, jotka velvollisuutensa ja kunniansa unhottaen ovat antautuneet kiemailuun noiden kaupungeissamme, pitkin rannikoitamme ja kaikissa keskuksissamme lojuvien likaisten harmaatakkien kanssa … puhumattakaan niistä monen monista miehistä, jotka voiton ja ylenemisen himosta ovat heittäytyneet muukalaisen sortajan kätyreiksi!
— Magu li kuritj? — saanko tupakoida? — panen siinä asemaa kohti kävellessämme ensi kerran käytäntöön yhden niistä harvoista venäjänkielisistä lauseparsista, joita V.K. Trastin oivallisesta kielioppaasta olen kuluneena viikkona ehtinyt päähäni tankata.
Kohteliaasti antaa ratsumestari luvan, kiiruhtaapa vielä itse tulta tarjoamaan. Koko ajan on tämä samainen ratsumestari käyttäytynyt minua kohtaan aivan moitteettomasti. Kuulusteluissa ei hän ole osottanut mitään virkaintoa ja pitkät hetket olen vankilan kansliassa tupakkaa poltellen jutellut hänen kanssaan minkä mistäkin, m.m. myöskin kirjallisista kysymyksistä, sillä ensi tutustumisessamme esittäysi hän — ammattitoveriksi, kertoen kirjottelevansa runoja. Siivon, hiljaisen ja kohteliaan miehen vaikutuksen on hän läpeensä tehnyt ja minä olen päätellyt itsekseni, että hän on parasta lajia mies, mitä santarmin univormussa yleensä voi olla. Myöhemmin vallankumouksen jälkeen saan ihmeekseni kuulla, että hän kuitenkin kaikitenkin on ollut täydellinen santarmi: kavala, viekas ja tarvittaessa häijy. No, minua hän hyvänsuopaisuudellaan ei kuitenkaan ole onnistunut pettämään, sillä kaiken aikaa olen toistanut itselleni Vergiliuksen lausetta: Timeo danaos et dona ferentes.
Torniosta tuleva juna ei ole vielä saapunut ja me pysähdymme aseman lähellä olevaan santarmikonttoriin sitä odottamaan. Huoneessa on jo ennestään useita santarmialiupseereja ja minut neuvotaan istumaan erään pöydän ääreen. Ne lukevat venäläisiä lehtiä, keskustelevat iloisesti ja tutkivat seinälle levitettyä suurta sotakarttaa. Kenraali Brusilovilla on Galitsian rintamalla ollut menestystä ja m.m. Lutzkin kaupunki on tullut vallotetuksi. Siitä miehillä ilo. Ratsumestari luulee, että minulla ei siitä ole vielä mitään tietoa, minkä vuoksi hän asettuu eteeni tekemään siitä selkoa. Edelleen kertoo hän, että sota ei voi nyt enää kauan kestää, sillä Venäjällä on aseissa kokonaista kuusitoista miljoonaa miestä ja se kykenee nyttemmin vaikka ihan yksinäänkin saattamaan sodan voitokkaaseen loppuun. Tätä jutellessaan tarkkaa hän minun kasvonilmeitäni, mutta minä en anna niiden ilmaista mitään, ajattelen vain tyynesti itsekseni: älkäähän sentään nuolaisko ennenkuin tipahtaa. Tuollainen barbaarinen luottamus päälukuun on läpi historian kärsinyt huikeita haaksirikkoja. Sivistyskanta se on joka määrää ja siinä te, ryssä poloiset, olette sentään vakavasti alakynnessä.
Huoneen perältä kuulen epämieluista helinää ja kääntäessäni katseeni sille suunnalle, näen käsiraudat, joita santarmit katselevat.