Aikovatko ne heittiöt jo täällä sovittaa ne minun ranteisiini ja siten raahata minut väkeä täynnä olevan asemapihan halki junaan? kysyn minä pöyristyen itseltäni. Pitäisiköhän tässä jo hyvin puhein ryhtyä sitä estämään? Mutta olkoon, en viitsi enkä jaksa liehakoida heidän edessään! Jos panevat ne käsiini, niin pankoot, kannan sen sijaan pääni sen pystymmässä!
Kuuluu pitkä vihellys ja matkustajajuna vierii asemasillan reunaan. Minua viitataan ottamaan kapsäkkini, saattajat asettuvat ympärilleni ja niin lähdemme asemasillalle. Käsiraudat ovat jälleen hävinneet näkyvistä.
Junan takapäässä on vankivaunu ristikkoikkunoineen ja sen kohdalle pysähdymme hetkeksi. Siinä on kova kiire ja vilinä, kun toisia, Ouluun pysähtyviä vankeja otetaan vastaan, toisia lähetetään eteläänpäin. Edellisten joukossa huomaan pari nuorukaista, jotka ovat käsiraudoilla kytketyt toisiinsa kiinni. Häpeällistä! Kasvonpiirteistä päättäen he ovat kyllä tavallisia rikoksentekijöitä, mutta siitä huolimatta täytyy sanoa, ettei tuollainen menettely ole ainakaan mikään hedelmällinen kasvatuskeino.
Saattajaini yrittäessä kiivetä vaunuun, kieltää portaalla seisova vartia meiltä pääsyn ja neuvoo tavalliseen matkustajavaunuun. Tirehtööri on antanut hänelle sellaisen määräyksen ja siihen mukautuvat lopulta saattajani.
Minä hengähdän helpotuksesta, sillä tukalalta tuntui pelkkä ajatuskin lähes pari vuorokautta kestävästä matkasta ahtaassa ja ummehtuneessa vankivaunussa, johon sitä paitsi näytti ilman minuakin tulevan asukkaita riittämiin asti.
Lähdemme siis raivautumaan läpi ihmisjoukon junan etupäätä kohti. Koetan olla syrjilleni katsomatta, sillä ikäväpä olisi nähdä ihmisjoukossa tuttavia, kun tässä ei ole kuitenkaan tilaisuutta hyvästiä heittää. Kunhan vain sisarukset M., jotka lääninvankilassa ovat usein käyneet minua tervehtimässä, eivät sattuisi asemalla olemaan! Ainakin vanhempi heistä, herkkä ja hermostunut ihminen, pyörtyisi varmasti nähdessään minut paljastettujen miekkojen keskellä, luullen minua vietävän suoraapäätä mestauslavalle. Myöhemmin saan kuulla, että he näihin aikoihin ovat käyneet joka päivä asemalla saadakseen minulle hyvästi heittää, mutta tänään ovat he onnellisen sattuman kautta olleet estettyjä tulemasta.
Junan etupäästä saamme haltuumme vasta maalatun ja puhtaan kolmannen luokan vaunuosaston. Kelpaapa siinä oleksia eikä ole pelkoa tungoksesta, sillä meitä on vain viisi henkeä ja syrjäisiltä on luonnollisestikin pääsy tähän osastoon jyrkästi kielletty.
Ilma on tukehuttavan kuuma. Minä pinnistän aivojani, saadakseni kiinni mainittua käsitettä edustavan venäläisen sanan. Vihdoin siinä onnistunkin:
— Sharka!
— Da, sharka, — nyökäyttää lähinnä istuva santarmi.