Mutta kumea gongonin lyönti käytävästä ilmottaa, että valot sammutetaan kymmenen minuutin kuluttua. Toverini alkaa riisuutua ja viimeisen paperossin sytyttäen laittautuu vuoteeseen.
Tirkistyslasin kansi helähtää, vartian silmä muljahtaa hetkeksi näkyviin, sitten rapsahtaa sähkölamppu sammuksiin ja me olemme pilkkoisen pimeässä. Sade valelee yhä ikkunaa ja toverini paperossi kiiluu vielä hetkisen pimeyden keskellä. Pian viskaa hän sen lattialle ja kääntyy kylelleen.
— Spakojnoj notshi!
— Spakojnoj notshi, tavarishtsh!
IX
LEPOPÄIVÄ VANKILASSA.
Se eroaa täällä kuolleessa talossakin sangen tuntuvasti arkipäivistä. Kaikki se melu ja kohu, se kuormavankkurien jyry, vasaran pauke ja kirveiden kumahtelu, joka arkipäivisin kaikuu vankilan umpinaiselta pihalta, missä aamusta iltaan työskentelee joukko rangaistusvankeja, on kokonaan vaiennut. Käytävässä on myöskin paljon levollisempaa, vartiat astelevat hitaammin ja käyvät harvemmin oven takana kurkistamassa. Avonaisen ikkunaventtiilin kautta kantautuu moniääninen kellojen helinä Pietarin lukuisista kirkoista, ja yksinpä ilmassakin on se tyyntynyt, leppoisa sävy, mikä sunnuntain aina erottaa arkipäivästä.
Sadekin on tauonnut ja jos W.C:n reunalle nousten kurkistaa akkunasta ulos, huomaa auringonsäteiden leikkivän vastapäisten kattojen peltilevyillä. Meidän koppiimme eivät nuo elähyttävät säteet kuitenkaan pääse kurkistamaan, sillä ikkunamme on suoraan pohjoista kohti.
Minulle tämä ensimäinen yhdessä vietetty sunnuntai ei kuitenkaan ole mikään lepopäivä, vaan päinvastoin ankara työpäivä. Kohta kun olemme aamiaisen syöneet, alkaa intensiivinen naputusharjotus. Pian opin minä kaavan ulkoa, mutta pahin vaikeus on vielä jälellä: sen käytäntöön sovelluttaminen.
Asetumme vastapäätä istumaan ja minä alan pöytälevyyn naputella sanoja. Kun toverini ymmärtää naputustani ja lausuu juuri sen sanan, jota minä tarkotan, on tyytyväisyyteni suuri. Itse asiassa oppiikin naputtamisen heti kun kaava on selvänä päässä. Paljon vaikeampaa on sen sijaan oppia ymmärtämään toisen naputusta.