Ne moninaiset äänet, jotka päivän pitkään kaikuvat vankilan pihalta, ovat tyystin vaienneet. Käytävässä on myöskin hiljaista, sillä vartiat ovat asettuneet omiin soppiinsa iltateetään juomaan. Lauantai-illan hiljaisuus on levittänyt siipensä yli kuolleen talon ja taukoamaton lokakuun sade, joka valelee pientä ristikkoikkunaa, ainoastaan täydentää sitä.
Pölyinen sähkölamppu valaisee ahdasta kammiotamme, jonka raa'assa ilmassa hengityksemme muuttuu höyryksi. Toverini nojaa lämpöjohtotorveen ja koko mies pelkkänä tarkkaavaisuutena ottaa vastaan alhaalta tulevia naputuksia. Minä istun pöytään nojaten ja hengitystä pidättäen, kaula kurotettuna tarkkaan sanoja, joita meedioni pahasti venäjäksi murtaen, harvakseen ja ikäänkuin jostakin salaperäisestä henkimaailmasta saatuina minulle välittää.
— Palasin keväällä Saksasta — tulin suksilla Merenkurkun yli — toveri petti — minut vangittiin Helsingin asemalla.
Kuinka kohtalokkaalta soikaan korvissani tuo sähkösanomatyyliin puserrettu tiedonanto. Hengettömänä naputuksena saapuu se kuin syvältä maan alta, jostakin suunnattomasta kuilusta, johon toverin petos on nuoren maanmieheni sortanut.
Mielenliikutusta salatakseni sytytän savukkeen ja alan vinhasti kävellä edestakaisin, mietiskellen niitä merkillisiä vaiheita, joiden alaisiksi lukemattomat nuoret kansalaiseni tänä kohtalokkaana aikana ovat joutuneet. — — —
Olen kääriytynyt jo vilttiini ja asettunut levolle. Toverini naputtelee omaan laskuunsa Vuoksen kanssa, joka siis näkyy osaavan aika hyvin venäjää. Myöskin näkyy hän olevan aika harjaantunut naputukseen, sillä se käy häneltä tiheään ja tottuneesti.
Lopetettuaan tulee toveri vuoteeni reunalle istumaan ja alkaa kertoa, mistä he juuri juttelivat. Vuoksi on kertonut hänelle olevansa syytettynä venäläisen rikoslain sadannen ja sadannen toisen pykälän nojalla, mitkä pykälät määräävät rangaistuksia kahdeksasta vuodesta pakkotyötä aina hirsipuuhun saakka. Ymmärrän vielä niin vaillinaisesti venäjää, että kun toverini pakkotyötä (katorga) mainitessaan parilla kuvaavalla eleellä osottaa, että pakkotyövankeja pidetään kahleissa, saan minä sen käsityksen, että maamiehelläni tuolla alhaalla on kahleet käsissä ja jaloissa ja että hänet on jo tuomittu hirtettäväksi. Kylmät väreet kulkevat pitkin ruumistani ja minä olen kuulevinani etäistä kahleiden helinää. Kohoan kyynärpääni varaan ja alan toveriltani udella tarkempaan tuota asiaa. Kun se vihdoinkin selviää minulle, laskeudun huojentuneena uudestaan pitkälleni.
Toverini ryhtyy nyt juttelemaan, miksi hän vastustaa sotaa, filosofeeraten aito venäläiseen tapaan.
— Miksi ampuisin saksalaista? Yksiä ihmisiä ollaan eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa.
Kuuntelen häntä puolella korvallani, hymyillen samalla sille kohtalonoikulle, joka on meidät niin erilaisista oloista ja eri ilmansuunnilta saattanut samaan vankikoppiin, toisen sodan vastustamisesta, toisen taas sotakantansa takia.