Hänen äänensä kuuluu kuin maan alta, mutta kuitenkin aivan selvästi.
Olemme vielä niin arkoja ja tottumattomia, ettemme yllätyksen pelosta uskalla pitempään sananvaihtoon antautua. Sovimme siitä, että milloin jompikumpi haluaa telefooni-keskustelua, ilmottaa hän siitä toiselle lyömällä kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen. Kun toverinikin on vaihettanut suulliset tervehdykset Vuoksen kanssa, suljemme telefoonin.
Hauskalta tuntuu tietoisuus, että voi milloin hyvänsä antautua suulliseen keskusteluun oman kansalaisensa kanssa. Tunnen siitä kellarin pimeydestä, missä edelliset kuukaudet sain elää, päässeeni jo koko lailla väljemmille vesille.
Tavaksemme tulee tämän jälkeen kutsua naputusta sähkötykseksi sekä
W.C:tä telefooniksi.
Istun taas eräänä päivänä työni ääressä, toverini naputellessa Vuoksen kanssa. — — —
— Tam toshe finn! — lausuu toverini ja viittaa lattian alle.
Jätän paikalla kynäni, napautan kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen sekä kyykötän seuraavassa hetkessä telefoonin ääressä.
— Mitä tuo toverini höpisee, että tässä meidän allammekin olisi suomalainen? — kysyn, kun Vuoksi on ilmestynyt toiseen päähän.
— Kyllä siellä on.
— Kuka?