— Suomalainen? — vastaa Solovjov kummastuneena. — Missä hänet sitten on vangittu?
— Kotonaan Suomessa.
— Mutta niillähän on "aftanomia".
— Ei niillä ole enää mitään aftanomiaa, — kuuluu toverini selitys.
Eräänä päivänä saa toverini aihetta tiedustella, mihin puolueeseen minä kuulun. Koska hän selvästikin tarkoittaa venäläisiä puolueita, vastaan ykskaikkisesti, etten kuulu mihinkään puolueeseen, että olen vain pelkkä suomalainen.
— Nu kak? — ällistyy toverini, joka tuntuu pitävän mitä luonnollisimpana asiana, että minä valtiollisena vankina kuulun johonkin radikaaliseen puolueeseen.
— Vyj revaljutsiannyj? — tinkaa hän.
— Njet, — vastaan töykeästi, sillä olen hiukan huonolla tuulella enkä halua jutella.
Ja itse asiassa minä en olekaan mikään vallankumouksellinen venäläisessä mielessä, sillä yhdentekeväähän meille on, onko heillä vallassa Nikolai Romanov tai joku demokraattinen sakikunta, samoja ryssiä ja Suomen oikeuksien polkijoita he joka tapauksessa pohjaltaan ovat. Selvintä olisi minun siis vastata olevani suomalainen separatisti eikä mitään muuta, mutta en huoli herättää toverissani kuten joka ainoassa venäläisessä salassa uinuvia natsionalistisia vaistoja, vaan vaikenen happamella muodolla ja koetan syventyä työhöni.
Mutta tavarissi ei anna rauhaa, vaan jatkaa itsepäisesti tiedustelujaan.