— Sanokaa hänelle tervehdykseni, — kuuluu Solovjovin vastaus.
Mikäli tietomme naputus- ja telefoonitietä laajenevat lähimmässä ympäristössämme istuvista vangeista, sikäli vakaantuu minussa käsitys siitä, että tämän kuolleen talon suurilukuinen asukasmäärä on pantu kokoon mitä kirjavimmista aineksista. Toverini on nyt sosialivallankumouksellinen. Naapurimme vasemmalla kädellä, Golikov, on sosialidemokraatti, hänen takanaan istuu Davydov-niminen anarkisti, sen takana eräs virolainen Oberschneider, jota syytetään saksalaisesta vakoilusta. Jossain taampana hänen takanaan kuuluu istuvan samasta asiasta syytettynä lutherilainen pappi Itämerenmaakunnista. Päällämme asuvan anarkisti Solovjovin toisella puolen istuu viljakeinottelusta syytetty rikas juutalainen, toisella taas arsenikin salakuljetusta harjottanut kiinalainen. Sobolevin alapuolella taasen kuuluu istuvan joku pommijuttuihin sekaantunut lättiläinen. Ja siellä täällä ympäri Shpalernajaa istuu tämän kansanpaljouden keskellä meitä suomalaisia "separatisteja".
Mikä Baabelin sekotusta muistuttava konferenssi siitä syntyisikään, jos nämä kaikki pääsisivät yhteistä kokousta pitämään! Mutta niin kokoonpanoltaan kirjava kuin tämä Shpalernajan kantaväestö onkin, liittää sen yksi asia kuitenkin lujaksi, solidaariseksi kokonaisuudeksi: viha vankiloita, santarmeja ja yleensä tsaarillista despotiaa vastaan.
XI
VANKILAMIETTEITÄ.
Olen nyt vankilan kirjastosta ruvennut saamaan niitä saksankielisiä kirjoja, joita "suuresta luettelosta" merkitsin lainauslistaani. Ensimäisten joukossa on aikoinaan kuuluisan kapteeni Dreyfus'in muistelmateos: "Viisi vuotta elämästäni", jossa hän lyhyissä päiväkirjamuistiinpanoissa kuvailee vankinaoloaan Pirunsaarella.
Todellakin mielenkiintoinen kirja henkilölle, joka itsekin istuu vankilamuurien sisällä!
Ensi päiviä Shpalernajassa ollessani lohdutin usein itseäni muistelemalla ensimäisen "separatistimme" Yrjö Maunu Sprengtportenin isää, joka venäläisessä sotavankeudessa ollessaan sai erään karkausyrityksen takia kahleisiin sidottuna virua kokonaista seitsemäntoista kuukautta pimeässä tornissa sekä elää koko tuon ajan pelkällä vedellä ja leivällä. Jos siis suomalaisen separatismin kantaisä on kunnialla kestänyt sellaisen kokeen, niin kehtaisimmeko me, hänen myöhäsyntyiset aatteelliset jälkeläisensä, masentua oloissa, joita niihin verraten täytyy sanoa kerrassaan ruhtinaallisiksi? Onhan täällä sentään tilaisuus liikkua vapaasti kopissaan, johon pääsee päivänvalo tunkeutumaan, syödä joltisenkin hyvää muonaa — kuten on laitani nyt enemmän rahoja saatuani —, nukkua yöt mukiinmenevällä vuoteella, lukea ja kirjotella, vieläpä seinien läpi "seurustella" naapurien kanssa. Totisesti, tuskin on oloja, joissa ei voisi lohduttautua tuolla entisen ylioppilastoverini usein käyttämällä lauseella: huonommin voisi olla.
Samantapaisiin itselleni edullisiin vertailuihin antaa Dreyfus'in kirja runsaasti aihetta, samalla kuin se luo valaistusta siihen mädännäisyyteen ja rutivanhoillisuuteen, joka Ranskan yhteiskunnallisessa elämässä versoo sileän kansanvaltaisuuden naamarin suojissa. Suorastaan uskomattomat ovat ne olot, joissa tuo väärän puoluetuomion uhriksi joutunut upseeri on saanut viettää puolikymmentä vuotta. Hänet on mitä täydellisimmin eristetty muusta maailmasta eikä vartian tuijottava silmäpari jätä häntä hetkeksikään rauhaan paremmin yöllä kuin päivälläkään. Hänen huoneensa, jonka katonrajassa olevasta ikkunasta hän ei koskaan voi kurkistaa ulos, on rautaristikolla jaettu kahtia ja tuon ristikon takana käyskelee ympäri vuorokauden ladatulla kiväärillä asestettu vartia, jota ohjesääntö kieltää vaihtamasta ainuttakaan sanaa vangin kanssa. Mutta ei siinä vielä kyllin, vaan yöksi kahlehditaan vanki jaloistaan vuoteeseen kiinni, niin että hänen on mahdoton vapaasti kääntyä kyljeltä toiselle. Siis suoranaista kidutusta! Ja sillä tavalla kohtelee vankejaan vapaudellaan ja uudenaikaisella sivistyksellään pöyhkeilevä Ranska! Mutta onhan näinä vuosina monessa muussakin asiassa niin hyvin Ranskan kuin Englanninkin nähty toteuttavan lausetta: kaunis on kakku päältä j.n.e.
Mutta olkootpa olot vankilassa kuinka siedettävät hyvänsä, kuitenkin kalvaa vankia lakkaamatta tietoisuus siitä, että hänen vapautensa on supistettu mitä ahtaimpiin rajoihin ja että hänen kintereillään aina seuraa asestettu vartia, milloin hän pääsee ahtaasta kopistaan vähänkään liikkumaan. Kuinka ahdistavasti vaikuttaakaan jo tietoisuus siitä, että ovi on ulkoapäin lukittu ja että itse on kykenemätön sitä avaamaan. Sen tulin hyvin huomaamaan jo Oulun lääninvankilassa. Alussa, ennenkuin titulus Enehjelm otti vankilakomennon huostaansa, jätti vartia päivisin usein koppini oven sulkematta, joten minä saatoin tuolloin tällöin pistäytyä käytävään jalottelemaan tai juttelemaan siellä olevain vartiain kanssa. Mutta vaikkapa en kopistani liikkunutkaan, vaan istuin pöydän ääressä lukien tai kirjottaen, tuntui niin mieluisalta ja vapauttavalta tieto siitä, että ovi ei ole lukossa ja että minä voin mielinmäärin astua siitä ulos, mikäli vain tahdon. Mutta kuinka masentavalta ja ikäänkuin henkeä ahdistavalta tuntuikaan sen jälkeen kun ovi oli aina lukittuna.