Tässä sisään suljetussa ja alituisen silmälläpidon alaisessa elämässä syöpyy jokaisen vangin mieleen mitä intensiivisin viha kaikkia telkiä, kaltereita, vartiaunivormuja ja yleensä vankilalaitosta vastaan. Se on omiaan kehittämään jokaisessa asukkaassaan anarkistisia taipumuksia. Mitä ahtaammalle alalle fyysillinen elämä on rajotettu, sitä kiihkeämmin toimii mielikuvitus, suunnitellen mitä fantastisimpia sekä vankilasta vapautumisen että pysyvän vapauden muotoja.
Mitä moninaisimmat utopiiat kukkivat vankilan raskaassa, ummehtuneessa ilmassa.
Eräänä päivänä pysähtyy Solovjev, tuntikausia samaa suoraa viivaa pitkin miteltyään koppinsa lattiaa, lämpöjohtotorven luo ja naputtaa meille toisille yhden ainoan, näin kuuluvan lauseen:
— Kohta tulee aika, jolloin vankiloita ei enää ole.
Minkä pitkän ajatussarjan tulos tuo lause lieneekään? Ja mikä ruusunhohteinen tulevaisuuden valtio sen taakse kätkeytyneekään! Valtio, tai paremmin sanoen yhteiskunta, jossa kukaan ei omista minkäänlaista valtaa, sillä onhan filosofimme anarkisti. Näen niin elävästi hengessäni, kuinka tuo anarkistifilosofi, jolla neljästäkolmatta ikävuodestaan huolimatta on tuuhea täysparta ja kalju pää — olen akkunastamme nähnyt hänet kerran kävelypaikalla — herkeämättä käyskelee tuolla yläpuolellamme — kuinka monesti hänen raskaat askeleensa tuovatkaan mieleeni Borkmanin! — ja syvälle painuneet silmät tulisina kiiluen panee pala palalta kokoon suurta tulevaisuuden valtiota.
"Die Fantasie regiert die Welt."
Mutta tuleekohan sitten koskaan sellaista aikaa, ettei vankiloita enää tarvittaisi? Ei ainakaan niin kauan kuin maanpinnalla säilyy järjestetty yhteiskuntaelämä, olkoon sitten sosialistinen tai porvarillinen. Pantakoon ihmiskunnan hyväksi toimeen miten pitkälle meneviä uudistuksia tahansa ja sovitettakoon oikeudenkäyntilaitokseen kuinka humaanisia ja uusaikaisia menettelytapoja hyvänsä, aina tulee yhteiskunnan pohjalle valumaan sellaista pohjasakkaa, jonka eristäminen yhteiskunnasta on yleisen rauhan ja turvallisuuden kannalta välttämätöntä. Ja usko, että yhteiskuntamuotoja muuttelemalla voitaisiin ehkäistä tuollaisen pohjasakan syntyminen, on lapsellinen ja naivi. Se on yhtä lapsellista kuin uskoa, että ihmisestä voitaisiin jonkun operatsionin avulla poistaa eräitä vissejä taipumuksia, joita kristinusko nimittää perisynniksi.
Usein askartelee venäläisessä vankilassa viruvan poliittisen vangin mielikuvitus myöskin kuolemanrangaistuksessa. Eikä kummakaan, sillä synkentäähän monenkin raskaammin syytetyn vangin tulevaisuuden perspektiiviä hirsipuun varjo.
Eräänä sateisena sydänyönä lokakuun lopulla, kun valot vankilassa ovat jo aikoja sitten sammutetut, havahdun keveästä puoliunestani siihen, että toverini töykkii minua hellävaroen päähän.
— Toveri, kuuletteko? — kuiskaa hän. Kohotan pääni tyynystä ja jännitän kuuloani.