Hiljaisuus peittää vankilan ja tasaisesti, unettavasti ropisee sade ikkunaruutuihin. Mutta sen keskitse kuuluu vankilan sisäpihalta tasainen: — töf, töf, töf…
— Aftamabil? — kysyn kummastuneena.
— Da, — kuuluu pimeän keskeltä toverini kuiskaus, — vievät varmaan jotakin vankia hirtettäväksi.
Uh! Siinä tuokiossa kaikkoaa uni silmistäni. Emme juttele sen pitemmälle, mutta kaksi pimeän keskeltä kiiluvaa paperossia osottaa, että miesten aatokset ovat kiihkeässä toiminnassa.
Elävinä kuvasarjoina tunkeutuu vastustamattomasti mieleeni kuolemaan tuomitun viime matka. Levotonna, unta saamatta, jokaista ulkoa tulevaa ääntä säikkyen käyskelee kopissaan vanki, jonka silmät ovat kuopalle painuneet ja kelmeitä kasvoja ympäröi hoidotta jäänyt, naavainen parta. Kauhusta jähmettyneenä pysähtyy hän peräseinän nojalle, kun sydänyön hetkenä joukko vartioita astuu hänen koppiinsa. Heidän synkän vakavista muodoistaan ja välttelevistä silmäyksistään arvaa hän heidän asiansa. Tahdotonna, kuin puolittain jo toiseen maailmaan siirtyneenä, seuraa hän heitä ulos kolkkoon yöhön. Ajatukset ovat herpautuneet, mielikuvitus kohmettunut ja ainoastaan kuuluvista sydämenlyönneistä tuntee hän vielä elävänsä, kun hän suljetussa automobilissä, äänettömän sotilasvartion keskellä kiitää eteenpäin… Saavutaan kolkkoon, yksinäiseen paikkaan. Valjun syysaamun kajossa näyttävät niin oudoilta ja elottomilta saapuvilla olevat vartiat ja viranomaiset ja kaikki ne välttelevät katsoa häntä silmiin…
Uh! koetan kääntää mielikuvitukseni miellyttävämpiin asioihin, mutta itsepintaisesti seuraavat ne tapausten kulkua loppuun saakka. Niin, kuulen elävästi hirsipuun ritinän ja sitten mullan kahinan, kun sitä vieritetään vielä lämpimän ruumiin peitteeksi…
Kun mielikuvitus on vihdoinkin saatellut tapaukset loppuun saakka, herää minussa silmitön raivo hirttorangaistusta vastaan. Sellaisessa kuolintavassa on jotakin esteettisesti vastenmielistä ja rumaa. Miksi eivät sivistyskansat ole ottaneet käytäntöön kuolintapaa, jossa edellä käypä kuolemankauhu supistuisi mahdollisimman vähään?
Ja onko sitten itse kuolemanrangaistus lainkaan tarpeellinen? Ainakin minun mielestäni se visseissä tapauksissa on. Nouseehan tuolloin tällöin kansameren syvänteistä atavistisia hirviöitä: joukkomurhaajia, törkeitä lasten raiskaajia ja sen semmoisia. Selittäköönpä uusaikainen tiede sellaiset kuinka syyntakeettomiksi ja sairaiksi tahansa, joka tapauksessa vaatii ihmisten siveellinen — vai sanoisimmeko esteettinen? — tunne, että sellaiset epäsikiöt mitä pikimmin opereerataan pois ihmiskunnan yhteydestä. Tietysti kuolemanrangaistus siinä mitassa kuin Venäjän tsaarivalta on viimeisiin saakka sitä harjottanut, on sulaa raakalaisuutta.
On omituista, kuinka oikeudenkäynnin uudistuessa nykyajan vaatimuksia vastaavalle kannalle, kuolemanrangaistus kaikissa maissa, missä se vielä on voimassa, on sitkeästi säilyttänyt keskiaikaisen luonteensa. Luulisi nykyaikaiselle oikeuskäsitykselle kidutuksen olevan kokonaan vieraan. Mutta kuitenkin sisältyy sitä runsain määrin käytännössä oleviin kuolemanrangaistustapoihin. Itse kuolinhetki niin hirtettäessä kuin mestattaessa tai ammuttaessa on tietysti sangen lyhyt ja tuskaton — paljon lyhempi ja tuskattomampi kuin tautivuoteella —, mutta se on tuo edellä käypä kuolemankauhu, joka muodostuu raskaaksi henkiseksi kidutukseksi. Se iskee kyntensä jokaiseen sinä hetkenä kuin kuolemantuomio julistetaan ja raatelee häntä yhä pahemmin aina tuomion täytäntöönpanohetkeen saakka. Yhtä kaameana painaa odotuksen kauhu tuomittua, olkoon sitten kysymyksessä hirtto, mestaus, ampuminen tai amerikalainen sähkötuoli. Mutta jos kuolemanrangaistus kerta säilytetään, niin onko mahdollista poistaa tai heikentää tuota edeltävää kauhua? On kyllä. Ajatelkaammepa vain erästä vanhain athenalaisten käyttämää tapaa, jonka niin hyvin tunnemme Sokrateen kuolemasta. Että tuomittu saa vuoteella vankihuoneessaan itse tyhjentää viinimaljan, johon sekotettu myrkky hiljaa ja huomaamatta siirtää hänet toiseen maailmaan, onhan se kokonaan toista kuin synkkien aseellisten vartiain keskellä kulkea vielä synkemmälle teloituspaikalle. Tietoisuus siitä, että tuomion saa itse panna toimeen, vieläpä niin esteettisesti miellyttävällä tavalla kuin tässä athenalaisten menettelyssä, on omiaan varsin suuresti heikentämään kuolemankauhua. Koettavathan monet kuolemaantuomitut päästä tuon kauhun kynsistä tekemällä itsemurhan, jos suinkin saavat siihen tilaisuutta. Mutta kun kuolemaan tuomittuja tarkoin valvotaan ja estetään sitä tekemästä, vieläpä kaikin tavoin estetään heitä saamasta huumausainetta, se osottaa selvästi, että entisaikainen kidutusmenetelmä on käytännössä säilynyt, jos kohta se teoriiassa onkin kielletty.
Rikollisen opereeraamiseen pois ihmiskunnan yhteydestä voisi tietysti, esim. lääkärin apua käyttäen, suorittaa vieläkin huomaamattomammin.