Mutta, kuten sanottu, kaikista kuolemanrangaistustavoista on hirttäminen inhottavin eikä se muualla Europassa enää olekaan käytännössä kuin Venäjällä ja — Englannissa.
Tällaisia mietteitä kuhisee päässäni ja polttaen paperossin toisensa jälkeen valvon minä pitkälle aamuyöhön. Vasta vähän ennen hljephuutoa nukahdan keveään uneen.
Eräänä toisena yönä, kun unta odotellen kääntelehdin vuoteellani, kajahtaa yhtäkkiä vankilan pihalta, pimeyden ja hiljaisuuden keskeltä, niin läpitunteva ja vihlovan epätoivoinen huuto, etten sellaista ole ikinä kuullut. Säpsähtäen kohoan ryntäilleni ja heristän korviani, mutta mitään enempää ei kuulu, vaan huuto sammuu värähtämättömään sydänyön hiljaisuuteen, josta se oli kohonnutkin.
— Olikohan sekin kuolemaan vietävä tuomittu, joka siten tahtoi tovereilleen ilmaista viimeisen matkansa? — mietin itsekseni.
Mieleni tekisi haastella toverini kanssa, mutta hän nukkuu sikiunessa enkä henno häntä herättää. Golikov seinän takana on varmaankin unensa läpi kuullut saman huudon, sillä hän ääntelee tuskaisesti ja liikahtelee levottomasti vuoteessaan.
Mutta saanpa näihin aikoihin kirjallisuuden välityksellä tutustua myöskin amerikalaiseen vankilaelämään. Siihen valmistaa minulle tilaisuuden Upton Sinclairen teos "Der Sumpf", joka aikoinaan on suomeksikin ilmestynyt, vaikka minä en ennemmin ole tullut siihen tutustuneeksi.
Tyly kohtelu, huono ruoka, inhottava likaisuus ja syöpäläiset, siinä Sinclairen kuvaamain chikagolaisten vankilain huomattavimmat tunnusmerkit.
Niihin sekä venäläisiin ja Dreyfusin kuvaamiin ranskalaisiin vankiloihin verraten ovat suomalaiset vankilamme tavattoman paljon korkeammalla. Ainakin niiden huomioiden perusteella, joita tein Oulun lääninvankilassa, on puhtaus suomalaisissa vankiloissa ulkopuolella kaiken moitteen. Syöpäläisiä ei saa esiintyä. Jos sellaisia ilmestyy vankikoppiin, on vangin siitä heti ilmotettava vartialle, kuten kopin seinällä olevissa ohjesäännöissä määrätään. Sen jälkeen toimitetaan perinpohjainen desinfisioiminen ja vaatteiden "palvaaminen". Makuuvaatteet ja pesuvehkeet ovat moitteettomat ja ruoka parempaa kuin työ- ja talonpoikaisväellä arkioloissa — niitä todistaa sekin, että useimmat vankeusaikanaan lihovat. Kohtelu on ihmisellistä, vapaahetkien vietoksi tarjoaa vankilan huomattavan suuri kirjasto hyvää ja vaihtelevaa lukemista. Ja kun vielä muistamme, että luku- ja kirjotustaidottomille annetaan opetusta ja että likaisina, repaleisina ja syöpäläisistä kuhisevina vankilaan tulleet kulkurit lasketaan sieltä takaisin vapauteen puhtaina, pestyin ja paikatuin vaattein sekä taskussaan pakkosäästetyt kuukausirahat, niin täytyy sanoa, että ne ryövärijutut, joita sosialistimme yksinpä eduskunnan puhujalavaltakin ovat vankilaoloistamme toitottaneet, ovat valheellisia ja suunnattomasti liioteltuja. Sanon tämän omien kokemusteni ja havaintojeni perusteella, joita noilta suurisuisilta maailmanparantajilta usein puuttuu.
Mutta Sinclairen kirjaan palatakseni, niin seurasinpa suurella tyydytyksellä niitä räikeitä paljastuksia, joita se tekee amerikalaisen kansanvallan mätäpaiseisiin nähden. Olen varhaisimmasta lapsuudestani tuntenut syvää vastenmielisyyttä tuota karkearakeista nousukasyhteiskuntaa, tuota mauttomain pilvenpiirtäjäin, dollarikuningasten, neekerikyypparien ja markkinahuijarien luvattua maata kohtaan, eivätkä tätä tunnetta minussa ainakaan lievennä Sinclairen paljastukset trustiherrain suunnattomasta tunnottomuudesta, tuomarien häikäilemättömästä puolueellisuudesta ja poliisin ynnä muiden virkamiesten lahjottavuudesta.
Toverini on monta kertaa lausunut, että hän heti vankilasta päästyään lähtee Amerikaan, vapauden maahan. Alanpa nyt eräänä iltana, kun jo vuoteessa loikoen lueskelen Sinclairen kirjaa, selostaa sitä hänelle. Hän istahtaa vuoteeni reunalle ja, kuten tavallista, kuuntelee mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Värejä säästämättä levitän minä hänen eteensä näytteitä amerikalaisen vapauden ja kansanvallan hedelmätarhasta.