Jahaa, ajattelen minä, vai on sitä pakko oppia ja vai sitä varten minulle on toveri työnnetty, että hän opettaisi minulle venuskaa. Siinä tapauksessa saa opiskeluni pysähtyä siihen. Ja se pysähtyykin. Saan koko kieltä kohtaan sellaisen vastenmielisyyden, että tämän jälkeen ei sitä päähäni tartu montakaan sanaa. Toverini kyllä useinkin ihmettelee, miksi minä en enää opettele venäjää, mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan siihen asiaan nähden jähmettynyt ja sellaiseksi se jää.
Venäjän opiskeluni päättyi siis aivan kuten samanlainen yritys kahdeksan vuotta aikaisemmin. Kun silloin vietti kesää luonani eräs venäläinen ylioppilas, joka vallankumouksellisena oli häätynyt kotimaastaan pakenemaan, innostuin opiskelemaan venäjää, kyetäkseni lukemaan venäläisiä kirjailijoita alkukielellä. Olin jo hyvällä alulla opinnoissani, kun sitten yhtäkkiä tympeysin koko venäläisharrastuksiini.
Kuten sanottu, oli opettajani vallankumouksellinen, jonka ohjelmassa olivat kaikki uudenaikaiset vapaamieliset aatteet. Ennen kaikkea hän tietysti oli kosmopoliitti ja kiivaasti tuomitsi hän Venäjän hallituksen pikku kansoja kohtaan harjottaman sorron. Eräänä iltana jouduin hänen kanssaan kiivaaseen väittelyyn, minkä kestäessä tulin huomaamaan, kuinka sekava ja sairaloinen hänen ajatuselämänsä oli — tuon samaisen miehen, joka teelasin ääressä jutellessaan teki niin intelligentin vaikutuksen. Kun hän syytti meitä suomalaisia natsionalisteiksi, sanoin minä, ettei meillä ole vielä tarpeellinen kansallistuntokaan hereillä, natsionalismista puhumattakaan. Edelleen tulin väittelyn kuluessa sanoneeksi, että meikäläisten kansallismielisten, sikäli kuin niitä on olemassa, päämääränä on tietysti itsenäinen Suomi. Mutta sekös meuroi silmänräpäyksessä pinnalle sen aitovenäläisen kansalliskiihkon, mikä siihen saakka oli salassa uinunut kosmopoliittisen puleerauksen alla. Vai irti Venäjästä! Hänen kasvonsa suorastaan vääristyivät, kun hän huusi, että te suomalaiset ette tule koskaan pääsemään irti Venäjästä. Näin niin selvästi, kuinka hänen sisäisen näkönsä edessä häämötti "suuri ja jakamaton Venäjän valtakunta". Sanoin siihen, ettemme tietysti omin voimin toivokaan Venäjästä irti pääsevämme, mutta annahan kun syttyy sota esim. Venäjän ja Saksan välillä, niin ehkä aukenee meillekin tilaisuus päästä itse omia asioitamme hoitamaan. Silloin purkautui hänen vihansa oikein elementtaarisena raivona Saksaa ja saksalaisia kohtaan — sama viha, joka on yhteinen kaikille venäläisille ja joka pohjaltaan ei ole muuta kuin alemman vaistomaista, kateuden sekaista vihaa ylempäänsä kohtaan.
Tämän väittelyn kautta sain läheltä, ikäänkuin äkkiä eteeni avautuneen ikkunan läpi, kurkistaa syvälle venäläiseen sielunelämään. Se antoi minulle pitkäksi aikaa ajattelemisen aihetta sekä syytä omien käsitteiden selvittelemiseen. Kun niihin aikoihin meikäläisten taholta harjotettiin veljeilyä, yhtäältä kadettien, toisaalta venäläisten sosialistien kanssa, selvisi minulle tämän jälkeen, että kaikki se, mikä meidän vapaustaistelussamme perustetaan minkä hyvänsä venäläisen puolueen tai ryhmän varaan, on perustettu hyllyvälle hiekalle. Ja se yksipuolinen, naivi ja kritikitön innostus, jolla niin monen meikäläisen tavoin olin suhtautunut venäläiseen kirjallisuuteen sekä yleensä "vapaamieliseen Venäjään", jäähtyi kokonaan. Ja sen mukana jäähtyivät myöskin kieliopinnolliset harrastukseni, jopa niin perinpohjin, että siihen astiset saavutuksenikin karisivat hämmästyttävän nopeasti muististani. — — —
Kopissamme vallitsee toisinaan sangen painostunut ja nyreä mieliala. Emme päivän mittaan vaiheta montakaan sanaa. Toverini kyllä yrittää tuolloin tällöin saada keskustelua käyntiin, mutta minä en halua jutella, istua jurotan vaan äänetönnä työni tai kirjani ääressä.
Tuollaisina jurotuspäivinä kiusaa minua tavattomasti toverin läsnäolo. Varsinkin tuntuu minusta sietämättömältä hänen tapansa naksuttaa sormiaan. Toisinaan sitä kuullessani tekee minun suorastaan mieli lyödä häntä päähän. Yhtä vastenmielinen on minulle hänen tapansa aina syötyään vetää useampaan kertaan hammastensa lomitse ilmaa sisäänsä.
Kun ärtymykseni kohoaa korkeimmilleen, toivon minä hartaasti, että hänet jonkun syyn takia siirrettäisiin taas johonkin toiseen koppiin, jotta minä saisin jälleen elellä omissa rauhoissani. Mutta pian saan aina aihetta katua häijyjä ajatuksiani. Semen Jegorovitsh on toveruudessaan solidaarinen ja epäitsekäs ja saa minut lopulta aina häpeämään niitä pahoja ajatuksia, joita tuolloin tällöin sydämeeni kaivautuu. Pahatuuleni haihtuu, juttelu ja leikinlasku alkaa ja me olemme jälleen hyviä tavarisseja.
Kuinka sydämensä pohjasta hän nauraakaan vähäisimmillekin sukkeluuksille. Se houkuttelee minut juttelemaan hänelle kaikenlaisia huvittavia tarinoita — yksinpä vanhat "Bellman-vitsitkin" tulevat kopissamme käytäntöön — sekä panemaan kokoon tilapäisiä sukkeluuksia. Aina on hän valmis kuuntelemaan ja sitten sydämensä pohjasta nauramaan.
Eräänä iltana, kun kumpikin olemme jo makuulla, juttelen minä hänelle seuraavaan tapaan:
— Ajatelkaahan, toveri, miten täällä Shpalernajassa osat vaihtuvat, jahka vallankumous tulee. Tässä meidän kopissamme saa sijansa tsaari Nikolai ja Vuoksen koppiin joutuu sisäministeri Trjepof. Telefoonin ääressä jutellessaan kysyy tsaari: — No, kuinka voitte, toveri? — Kehnosti on asiat, vastaa Trjepof, — tililläni on vain yksi rupla rahaa. Paperossikoteloita täytyy liimata ja mahorkkaa polttaa (Shpalernajassa valmistetaan näet tupakkatehtaille suuret joukot paperossikoteloita, joita kokoon liimailemalla useat vangit ansaitsevat itselleen mahorkka- ja teerahat).