Vai onko siihen taantumuksellinen hallitusjärjestelmä syynä, ettei venäläinen lahjakkuus ole päässyt kukkaansa puhkeamaan? Tuskinpa vain yksinomaan. Sillä tulee muistaa, ettei tuo hallitusjärjestelmä ole mikään syrjästä tullut, vieras kahlehtija, vaan on sekin Venäjän kansan omasta sielusta esiin kasvanut. Talis rex, qualis grex.
Siihen venäläisyyden korkeaan kurssiin, mikä viime vuosikymmeninä on ollut Euroopassa huomattavissa, on luullakseni vaikuttanut pääasiassa kaksi seikkaa: Venäjän valtiollinen mahti sekä venäläisen kaunokirjallisuuden erikoisuus.
Mutta niihin kumpaankin nähden on arvostelu tuntuvasti liiotellut.
Venäjä valtiona on herättänyt kunnioitusta itseään kohtaan kansanpaljoudellaan ja alueittensa suunnattomalla laajuudella. Sen laajeneminen itää kohti on ollut tavattoman vaivatonta: onhan siellä vastassa ollut vain sivistymättömiä paimentolaisheimoja ja metsäläiselamää viettäviä kansanpirstaleita. Mutta kohta kun sillä suunnalla astui vastaan sivistynyt valtio, Japani, tuli pysähdys ja peräytyminen. Aina milloin Venäjä on törmännyt yhteen sivistyneemmän vallan tai valtaryhmän kanssa (Krimin sota, Japani, Saksa) on se joutunut tappiolle sekä siten osottanut, että sen paljouteen ja massaan perustuva mahtavuus onkin vain näennäistä. Vaivattoman laajenemisensa aikana se ei ole joutunut sellaisen puristuksen ja vanutuksen alaiseksi, mikä olisi pakottanut sen keskittymään ja kehittämään sisäisiä voimanlähteitään. Se on paisunut kohokuoriseksi.
Se vaistoelämän rehevä kuvaus sekä se osaksi hyvinkin syvälle menevä sielunelämän (varsinkin sairaloisen) erittely, mikä venäläiselle kaunokirjallisuudelle on tunnusmerkillisintä, on laajalti synnyttänyt sen käsityksen, että venäläisillä on maailman paras kaunokirjallisuus. Onhan meidänkin yliopistossamme sitä varten erikoinen professorinvirka, samalla kuin kaikkien muiden kansain kirjallisuudet on yhdistetty samaan professuuriin! Ja jos muistelee venäläisten teosten suomennoksia, niin huomaa, millä kritikittömyydellä meillä otetaan vastaan kaikki, mitä siltä taholta tulee. Olen nähnyt naivilla pieteetillä suomennettuja novelleja Tshehovin nuoruuden päiviltä — kertomuksia, joille tekijä varmaankaan ei ole uneksinutkaan tulevan sitä kunniaa, että ne vieraalle kielelle käännettäisiin. Ja eräästä Maksim Gorjkin teoksesta ilmestyi yhtaikaa kokonaista kaksi suomennosta, toinen nimellä "Rippi" ja toinen "Tunnustus". Siitä huolimatta, että tuo teos oli varsin epäonnistunut ja mitä suurimmassa määrin teennäinen.
Rehevässä naturalismissaan, tarkassa vaistoelämän kuvauksessaan ja psykoloogisessa analyysissaan on venäläinen kirjallisuus kyllä erinomainen, voimmepa sanoa voittamatonkin. Mutta siinäpä se sitten onkin kaikki. Synteettisiä, rakentavia elämänarvoja siltä puuttuu mitä suurimmassa määrin ja älyllisesti se on varsin kehkeentymätöntä. Ja entä draama, kirjallisuuden korkein muoto? Sehän puuttuu venäläisiltä miltei kokonaan, ainakin siinä mielessä, mitä me olemme tottuneet draamalla ymmärtämään.
Göthe, Molière, Shakespeare … kaukana on venäläinen kirjallisuus vielä sellaisilta huipuilta!
Tolstoi?
Kuinka herkullista onkaan lukea hänen nerokasta vaistoelämän kuvaustaan — ja kuitenkin kuinka yksipuolista ja väsyttävää ajan oloon! En ole jaksanut lukea hänen "Anna Kareninaansa" loppuun, nide niteeltä se oli niin yhtä ja samaa kuin vaellus rannattomalla, pehmeäpohjaisella venäläisellä arolla.
Niin rehevä ja suuri mestari kuin Tolstoi onkin venäläisen vaistoelämän kuvaajana, yhtä pieni, miltei naurettava on hän ajattelijana ja profeettana. Muistakaamme esim. Leniniä (= Tolstoi itse) "Anna Kareninassa". Mikä älyllisesti selkiintymätön olento! Ja mitä lapsellista lepertelyä onkaan hänen uskonnollinen aatteilunsa!