XIV
UUSIA TUTTAVUUKSIA.
— Vilkuna, tuu tänn'! Pian, pian!
Osastonäijä se on, joka eräänä jälkeenpuolisena ilmestyy koppimme ovelle ja noilla sanoilla hoputtaa minua mukaansa tulemaan. Riuhtasen takin päälleni ja astun käytävään. Sydämeni on alkanut kuuluvasti lyödä ja turhaan arvailen minä, äijän edellä astellessani, mitä tässä takana piilee.
— Seiso sii'! — sanoo hän käytävän kulmaan päästyämme ja osottaa minulle paikan erään jo siihen seisomaan asetetun vangin rinnalla.
Pari vartiaa, paperilaput kädessään, juoksee edestakaisin kuin jotakin etsien. Levottomuuteni kasvaa hetki hetkeltä.
— Mikähän tässä on tarkotuksena? — kuiskaa rinnallani seisova vanki mitä puhtaimmalla suomenkielellä.
Hämmästyneenä käännyn häntä lähemmin tarkastamaan. Se on nuori, solakka mies, jolla on kihara ruskea parta, nähtävästi vankilassa kasvatettu, sekä jalassaan pieksusaappaat. Olisihan minun pitänyt jo niistä tuntea hänet suomalaiseksi! Mutta tuttavuuden rakentamiseen ei ole aikaa, sillä vartia komentaa meidät astumaan edellään alempia kerroksia kohti.
Neljännen kerroksen porrassillakkeelle saamme hetkeksi pysähtyä, vartian ryhtyessä taas siinä kerroksessa etsintäänsä jatkamaan. Sillakkeella seisoo ennestään kaksi nuorta miestä. Pieksujalkainen toverini tervehtii heitä kädestä ja alkaa puhella heidän kanssaan suomea. Ja minä kun ensi silmäyksellä luulin toista heistä pikimustan täysipartansa vuoksi joksikin ukrainalaiseksi!
Pari uutta suomalaista neljännestä kerroksesta liittyy joukkoomme ja sitten taas portaita alas. Pohjakerrokseen päästyämme on meitä jo kymmenmiehinen joukko.