— Mikä tässä on tarkotuksena? Mihin meitä viedään? Tutkintotuomarin luokseko päätöstä kuulemaan?
Sellaisia kysymyksiä kuuluu joukosta ja kaikki me olemme levottomia ja ymmällä. Vartiat hoputtavat meitä eteenpäin. Kuljemme pitkin pohjakerran käytävää, sitten mutkittelevia teitä milloin portaita ylös, milloin oikeaan, milloin vasempaan. Lopuksi sulloudumme edessämme olevasta ovesta korkeilla seinäkaapeilla ja nahkasohvalla kalustettuun huoneeseen, jossa meitä ensimäisenä kohtaa — hra Mashkevitshin kalpea naamataulu pujopartoineen ja vaanivine silmineen. Pöydän ääressä istuu lisäksi kaksi muuta herrasmiestä sekä nuori, hento ja älykkään näköinen neitonen.
Naisolentoa emme ole nähneet kuukausimääriin edes vilahdukselta, sillä sellainen on peräti harvinainen ilmestys kuolleessa talossa.
Herra Mashkevitsh viittaa meitä istumaan pitkin vastapäistä seinustaa. Neitonen osottautuu suomea taitavaksi, sillä omalla kielellämme kysyy hän, ymmärrämmekö kaikki suomea. Kun joukostamme kuuluu myöntymyksen hyminä, ryhtyy hän selittämään, että meille ruvetaan nyt suomeksi lukemaan asiassamme syntyneitä tutkintotuomarin pöytäkirjoja, joihin me saamme tehdä muistutuksia. Sitä varten jakaa hra Mashkevitsh kullekin meistä arkin paperia ja lyijykynän. Lukemista ilmottaa neiti, joka nähtävästikin tulee toimimaan tulkkina, suoritettavan tästä lähtien joka päivä niin kauan kuin pöytäkirjoja riittää. Neitosen edessä on valtava, mustakantinen nidos, täynnä koneella kirjotettuja tutkintotuomarin pöytäkirjoja niihin liittyvine keltaisine santarmiraportteineen. Se on kniga numero yksi. Kaikkiaan niitä on lähemmäs parikymmentä, kuten myöhemmin saan tietää.
Kun alkuvalmistukset on suoritettu, nousee Mashkevitsh toisen herrasmiehen kanssa ja lähtee tiehensä. Jälelle jää neitonen ynnä kaljupää herrasmies tuomarintakissa. Nähtävästikin se on yksi Mashkevitshin apulaisista. Hän ottaa mukavan asennon nojatuolissa ja neitonen ryhtyy kääntämään pöytäkirjoja. Se on pahoin ontuvaa, venäjäksi murtavaa kyökkisuomea, jota hän käyttää. Kas tähän tapaan hän jamaa, suuren kirjansa yli kumartuneena:
— Sitt' sai hän seitsemänkymmentä suomalaista markkaa että mennä
Keemiin ja sitt' Keemistä Habarandaan…
Kun tuomari ummistaa silmänsä ja näyttää muutenkin varustautuvan hieman nukahtamaan, alkaa joukossamme vilkas kuiskutus ja tuttavuuksien rakentaminen. Meitä on kaikkiaan kaksitoista miestä. Niistä istuu kymmenen rivissä sivuseinustalla, minä ja pieksujaikainen toverini viidennestä kerroksesta olemme saaneet sijamme peräseinällä. Minun on siis vallan mukava tarkastella noita toisia. Ne ovat kaikki nuoria miehiä, joitakin vuosia päälle parinkymmenen, kirkassilmäisiä, korkeaotsaisia, avokatseisia. Yhteistä heille kaikille on vankilan kalvistama ihonväri ja kärsivä, eteensä tuijottava ilme silmissä. Useilla on pieksusaappaat jalassa eikä kenelläkään ole tärkkikaulusta tai rusettia.
Mitähän he ovat miehiään? Ehkä maalaisnuorukaisia, joita on vangittu heidän rajan yli kulkiessaan ja epäiltyinä saksalaisvehkeistä? Mutta käytöksestä ja kasvonpiirteistä päättäen niistä useimmat ovat herrasmiehiä. Tarkastelen jälleen rinnallani istuvaa pieksujalkaa.
— Oletteko ylioppilas? — kuiskaan hänelle.
— Kyllä, lääketieteen ylioppilas, — vastaa hän. Hänen nimensä on S. ja kotoisin on hän Karjalan kannakselta. Komeasta ulkomuodosta, ruskeasta tukasta ja käytöksen vilkkaudesta ja notkeudesta huomaakin hänet pian puhdasveriseksi karjalaiseksi.